Troppireenit

Tänä syksynä olen sairastanut tuplasti tai triplasti enemmän kuin edellisinä. Kuvittelin, että lepo parantaa, mutta koirankakat kanssa. Viikonlopun yöt menivät jatkuvalla köhimisellä ilman unta, ja päätin mennä lääkäriin, ennen kuin naapuri tekee valituksen melusta.

Muistellen Tampereen aikoja arvelin, että saisin odottaa päivystyksessä tovin, ennen kuin pääsisin eteenpäin. Mutta eipä vain. Vaikka olin paikalla vasta 8.10. oli edelleni ehtinyt vain yksi mummo. Sujuvasti terveydenhoitajalle, siitä tunnin sisään lääkäriin. Täällä ei tunnu lääkäripulalta. Lääkäriasiat aina hiukan hirvittävät pienellä paikkakunnalla. Sitä kuvittelee, ettei lääkäriin oikein pääse. Joskin ehkä se tuntuu samalta kaupungissakin.

Viikonloppuna ei kuitenkaan tullut lähdettyä päivystykseen, koska mahdollisuudet olivat 1/3, että se olisi Kolarissa. Kittilään tai Muonioon lähtö ei houkuttanut. Eihän siellä röntgeniä kuitenkaan olisi ollut, eikä labraa (sairaana olossa on parasta se, miten kaikki kertovat kokemuksia oireettomista hirmusairauksista, jolloin alkaa vakuuttua itsekin sairastavansa vähintään syöpää, sydänkohtausta ja dementiaa).
Noh, aamulla sain kuulla olevani ihan vain nuhassa (mikä oli alkuperäinen oletukseni ennen rakkaita huolestuneita lähimmäisiäni). Näköjään nuhakin osaa tehdä keljun olon.

Kun tarkemmin ajattelee, täällä on yllättävän hyvä tk-tilanne. On sentään päivystys joka kolmas viikonloppu paikkakunnalla. Sitä ei taida olla entisessä kotikunnassani. Muistaakseni siellä matkustetaan 30-70 km joka viikonloppu Viitasaarelle. Vai vaihtuiko päivystys jo Jyväskylään, 140 km?

Kun lähipiirissä on nykyisin tulevia, olevia ja meneviä äitejä, tulee välillä pohdittua synnytysasioita. Hirmuisen pitkältä tuntui matka täältä Rovaniemelle synnyttämään. Mutta minä olen itsekin käynyt syntymässä yli sadan kilometrin päässä kotoa, Kokkolassa (juuri nyt matkamittarini ei toimi tämän tarkemmin). Nykyisin sen saa ilmeisesti tehdä vain poikkeusluvalla, oikeasti pitää matkustaa Jyväskylään, 140 km (vai 170 km? Aivot tekevät tepposet). Aika monessa asiassa, jonka kuvittelisi Lapin ominaisuudeksi, törmään aina tähän samaan. Ei tilanne ole aina sen kummempi muuallakaan. Kyse on useimmiten kuntien rahanpuutteesta.

Tietysti minä lasken etäisyyksiä Kolarin keskustasta, en Järvikylistä. Sieltä sitä kyytiä kertyy.

Ai niin. Kiitoksia ihanalle perheelle, joka tarjosi bioroskilleni kodin talveksi luettuaan blogia :) - aina välillä en tosiaan ymmärrä, miksi kukaan haluaa asua muualla kuin täällä.

Kaksi valkeaa joulua kiitos

Kävin ystävän kanssa avaamassa hiihtokauden keskustan valaistulla ladulla. Viisi kilometriä, siitä se alkaa.Kintut haroivat yhteen suuntaan, käsivarret toiseen, enkä tietenkään ollut uskonut miestä, joka käski ottaa pidemmät sauvat. Summa summarum, kivaa oli, ja mennään tällä viikolla vielä uudestaan. Ehkä vielä oikeasti joskus hiihdän Lapponian, mutta enpä lupaa, koska viime talven hiihtokausi katkesi lyhyeen kuin kananpyllykampaus (se on se niskasta kynitty malli).

Viimeisen kolmisen viikkoa täällä on sää heijannut ees taas. On varsin masentavaa, jos ensin sataa satulunta, ja seuraavana päivänä pitääkin rukoilla, että pysyy pystyssä vesijäällä. Nyt näyttää (ehkä) hiukan siltä, että talvi on täällä vihdoin pysyäkseen. Tai tarkkaan ottaen, eihän lumi täältä ole kokonaan sulanut missään vaiheessa. Se on vain lähes huvennut, sitten taas satanut, huvennut, satanut. Tätä pitäisi olla luvassa jatkossakin, ainakin näin enteilivät ilmastonmuutostutkijat syksyllä matkailuseminaarissa. Will see. Itse olen niiden kolmenkymmenen asteen pakkasten ystävä, mutta se johtuukin siitä, ettei auto ole vielä koskaan jättänyt käynnistymättä.

Hassua, että tänä aikana muualla on ollut vielä surkeampi keli. Appiukko tosin ehkti silti Kuopiossa hiihtämään ennen minua, aika lurjus! Mutta sitten oli lumi sulanut. Aika kummallista ajatella joulua Savossa, jos siellä ei olekaan lunta.
Saapa nähdä, milloin tänne Lappiin alkaa muuttaa lumipakolaisia talven tarpeessa. Minä ainakin olin semmoinen.

Tekisi mieleni kertoa jo kaikki hyvät jutut Pitkästä illasta, mutta odottakaaps kylätoimikunnan virallista tiedotetta..

Rafiikkia

On aika hassua, että kaikista maailman pienistä paikkakunnista asun sillä, jolla tapahtuu kauheasti kaikenlaista. Täällä on vireää kulttuuritoimintaa, on laskettelukeskus, latuja, oma jääkiekkojoukkue ja kansanooppera (vai onko sitten musiikkinäytelmä, mene tiedä, mutta kansanooppera kuulostaa paremmalta). On matkailu ja sitten vielä nuo mahtavat mahdollisuushorisontissa siintävät kaivokset. Tätä olen monta kertaa vuoden aikana ihmetellyt. Tämä paikka ui vastavirtaan Apatian joessa.

Nyt täällä on jotain, mistä vasta voikin olla innoissaan. Nimittäin tämä Napapiirin sankarit. Mahtavaa! Eilen kylänraittia valaisi järjettömän iso lamppu (se oli nosturin nokassa). Tänään täällä pörrää kopteri. Ja elokuvatyypit ovat mukana Ylläksen avajaisissa ensi viikon viikonloppuna. Harmi, ettei niitä varmaan saa matkaan laskemaan SM-alamäkikelkkailuja (katkenneita käsiä ei suvaita varmaan).
Nähtyäni vilaukselta joitakin juttuja, joita ilmeisesti elokuvassa vilahtaa, mietin, mitähän ihmettä tästä tulee - lappikliseitä? Mutta ehkä ei kuitenkaan. Tänään haastattelin hetken ohjaajaa, eikä ainakaan tullut sellaista oloa, että tässä revittäisiin vitsiä vaikka puun kuoresta, jos ei muusta irtoa.

Jotenkin se on hupaisaa, miten elokuvan tekoon liittyy mahdottoman paljon glamuuria. Se on jotain aika salaperäistä ja jännää. Ja vaikka toimittajien pitäisi ehkä olla ammattikyynikoita, niin kyllä täälläkin ollaan aika innostuneita. Haikeaa, että tätä lystiä kestää vain kuukauden. Onneksi sen jälkeen voi jännittää ensi-iltaa.

Verkoilla

Olen tällä viikolla tehnyt verkko-ostoksia. Ostin miehelle vähän (reilun kaupan luomupuuvillaisia) alusvaatteita ja koiralle pannan. Molemmat kyllä menivät kertaalleen vaihtoon, mutta tällä kertaa olin asiaan varautunut, eikä se tuntunut pahalta. Päinvastoin sain molemmista nettikaupoista hyvää palvelua.

Täällä on hirmuisen helppo eksyä ostamaan asioita netistä. Kone on auki silloin kun haluaa, ja verkkokauppoja löytyy Suomesta pilvin pimein.Onneksi olen suurinpiirtein saanut pidettyä tekemäni periaatelupauksen: jos jotakin löytyy täältä suunnilleen kohtuulliseen hintaan, ostan sen enkä halvempaa muualta. Paikallista pitää tukea, jos on siihen mahdollisuus. Siksipä olen jo päässäni alkanut miettiä, mitä joululahjoja täältä löydän (kirjoja, viiniä, pakolliset suklaat, jonkin verran paikallisia käsitöitä, jonkin verran lappilaisia herkkuja, ehkä kynttilöitä, mahdollisesti leluja).

Jos tuotteella on menekkiä, sen hintaa saadaan kenties vähitellen alas, tai ainakin se pysyy valikoimissa. Yksi ystävä herätti minut sen tajuamaan, kun oli puhetta luomutomaateista (tomaattien ostaminen talvella = ei ekoteko). Hän nimittäin ostaa niitä, jotta eivät katoaisi valikoimista. Se on aika tärkeä pointti. Minä ravaan aina välillä useammassa kaupassa, jotta saisin haluamani tuotteet. Toisesta saa hyvät pisteet, mutta siellä on huonot valikoimat, toisessa on kohtuullisen hyvät valikoimat, mutta huonot pisteet. Kolmannessa on sen merkkistä jäätelöä, jota ei taida muissa ollakaan. Sieltä yritän seuraavaksi metsästää suomalaista juoksevaa hunajaa, jota en ole muista kaupoista löytänyt (tavallista on). Hullun hommaa, mutta kun on itsepäinen, niin semmoista se on.

Aina välillä käyn ihailemassa naapurikaupan ikkunaa. Siellä on minusta ihania kenkiä. Kun keksin, mitä niistä oikeasti käyttäisin, ryntään joku päivä ostoksille. Vielä kun Ulla ottaisi myyntiin reilun kaupan luomupuuvillasta valmistettuja vaatteita, olisin lopullisesti tyytyväinen elämääni täällä.

Yksi hauska puoli verkko-ostoksissa on. Tällä viikolla sain ensin tiistaina paketin (koiran panta). Se oli väärää kokoa, joten laitoin vaihtoon keskiviikkona. Keskiviikkona tulivat alusvaatteet. Ne olivat vahingossa naisten alusvaatteita, joten taas menevät vaihtoon. Huomenna tulevat luultavasti ainakin oikeat alushousut (laittavat minulle ensin oikeat tilalle ja matkassa palautuskuoren - luottoihmisiä!) ja viimeistään maanantaina uusi panta. Olen siis saanut koko viikoksi jännitystä kahdesta pienestä ostoksesta. Loistohomma!

Syysväsymyrskyn kourissa

Muistinkohan edes mainita, että olen jo asunut täällä yli vuoden (tai kuinka monta kertaa sen mainitsin jo)? Viime syyskuun lopussa pöristelimme tänne auto hillittömän täynnä, ja silti olin unohtanut pakata olennaisen (that's me!). Viime syksynä lumi tuli näihin aikoihin. Nyt sitä on ollut jo monta viikkoa. Tekee mieli vähän kehua muille. Tosin ei tule ajatelleeksi, että muualla Suomessa räpistellään vielä synkissä syksysateissa, kun täällä ovat jo aikaa sitten olleet ensimmäiset pakkaset ja ensimmäinen lumisadekin. Kun vielä tulisi sen verran, että saisi hiihtää tässä kirkonkylälläkin. Ei minun tule lähdettyä Ylläkselle, en ole vielä niin intohimoinen hiihtäjä.

Täällä ollessa olen monesti miettinyt, voiko ihminen olla yhtä aikaa onnellinen ja onneton. Tai siis, silloinkin, kun tuntee olonsa alakuloiseksi, on kuitenkin onnellinen olo. Sellainen, että on oikeassa paikassa ja oikeiden ihmisten kanssa. On aika kummallista, miten sattumalta voi löytää itsensä sieltä, missä pitäisi ollakin.

Viimeinen kuukausi tuntuu suhahtaneen ohi hirmuisessa kiireessä. Valo vähenee, ja minua taitaa painaa syysväsymys. Se iski viime vuonnakin. Yleensä syksyni taitavatkin olla tällaisia: ensin saan armottoman tarmonpuuskan, sitten iskee hillitön väsymys ja alakulo (tai stressi). Kuulin, että kalanmaksaöljy auttaa, mutta enpä vain muistanut ottaa sitäkään kapselia.

Onneksi on takuuvarma syyslääke. Ystävät! Minusta tuntuu, että olen rikkaampi kuin koskaan ennen.:)

Pilvi taivaanrannassa

Heitänpä suoraan kunnallispolitiikasta ilmastonmuutokseen. Tänään on jonkinlainen bloggaajat ilmastonmuutosta vastaan -päivä. Ajatuksena on, että bloggaajat pohtisivat jotenkin omasta näkökulmastaan muutosta. Olen vähän viime hetkillä mukana, mutta josko se herättäisi jonkun kuitenkin.

Oikeastaan täällä asuminen on saanut minut pohtimaan paljonkin ympäristöä. Toisaalta täällä on aika turvassa turhalta kulutushysterialta, ja vieressä on upea luonto. Toisaalta ei ole yhtään niin helppo tehdä ekologisia valintoja. Ajattelen joka päivä, kuinka järjetöntä on heittää bioroskia kaatopaikkajätteen sekaan. Ystäväni komposti valitettavasti jäi talviteloille, joten olen taas siirtänyt biojätteeni kaatopaikalle mätänemään ja sitä kautta luomaan metaania, joka lämmittää ilmakehää mukavasti. Kierrätyspahvista en uskalla edes unelmoida. Hiljattain vaihdoin pyykin- ja astianpesuaineet ekologisiin. Se tosin johtui siitä, että lueskelin kemikaalien vaikutuksesta ihmiseen (kemikaalit aiheuttavat mm. hedelmättömyyttä ja syöpää, ja niitä on monenmoisissa aineissa, ruoasta lähtien).

Olisi hienoa, että osaisi itse yksityisenä ihmisenä vaikuttaa. Kaupungissa se on paljon helpompaa. Ensinäkin on enemmän infraa, joka mahdollistaa asiat, ja toiseksi on ehkä jollakin tavalla myönteisenmpi asenneilmasto.Vihreys ei välttämättä ole hörhöyttä (toivottavasti). Täällä toisaalta rakastetaan luontoa, mutta toisaalta vastustetaan asioita, jotka eivät ole perinteisiä, joita ei ole tehty ennen.

On hassua, kuinka täällä on helppo pistää silmät kiinni ja olla näkemättä mahdollisia uhkia. Jollakin tavalla tämä on lintukoto. Sanovat, että eihän se tänne, kyllä täälä on talvet vielä niin kuin ennen. Niinhän ne varmaankin vielä ovat, melkein. Mutta entä viidenkymmenen vuoden päästä? Millainen maailma meillä on jättää lapsille?

En tosin aio pelätä tulevaisuutta. Silloin pistää helposti korvat tukkoon. Täälläkin sille voi tehdä jotain. Vaikka kompostin, jos ei muuta.

Johtopäätöksiä

Tätä naputtaessani Kolarin kunnanhallitus on varmaankin jo saanut kokouksensa päätökseen. Tänään olikin mielenkiintoinen asia käsiteltävänä: sivistystoimen johtosääntö, josta Reijo Puranen teki keväällä aloitteen. Tiedustelujen jälkeen se kuulemma löytyi pöytälaatikosta ja pääsi vihdoin kunnanhallituksen käsittelyyn. Aloitteen pääsisältö on, että osa johtavan rehtorin valtuuksista pitäisi siirtää sivistyslautakunnalle. Esittelijä, kunnanjohtaja on ehdottanut, ettei näin tehdä.

Huomenna ryntään heti aamusta kunnan kotisivuilla tutkimaan, mitä hallitus päätti. Tosin jos äänet jakautuvat kuten tilatyöryhmän raportin suhteen, päätöksenä on olla tekemättä mitään. Jos jotakin veikkaisin, niin äänestykseen meni, ja Tiensuu, Koberg et Keskitalo äänestivät käytännön jatkamista ennallaan, kenties myös Pääkkölä ja Haavikko/varamies Kumpula. Vastaan olivat Möykkynen ja Kaulanen. Mutta jos esimerkiksi Koberg tai Keskitalo olikin pois kokouksesta, vääntö oli tiukempi.
Tämä on tietysti vain valistunut arvaus (jonka tueksi olen saanut paikallistuntemusta kokeneimmilta).

Niin tai näin, Kolarin kunnallisdemokratiassa eletään sivistystoimen suhteen erittäin mielenkiintoisia aikoja. Jollakin tavalla myös surullisia, sillä minusta Kolarin kouluelämällä ei juuri nyt ole erityisen paljon ylpeyden aiheita.
Yhtenäinen ja oppilaita aktiivisiksi omilla aivoillaan ajatteleviksi kansalaisiksi kasvattava koululaitos. Siinä tavoite, mutta mikä sitten on todellisuus?

Madonreikä korvien välissä

Pää on jotenkin tyhjä kaikista asioista. Töissä tapahtuu paljon, ja harrastusrintamallakin on vilkasta. Ei ehdi kehittää ajatuksia blogattavaksi. Tänään kylätoimikunnan kokouksessa tuli kyllä innostunut olo. Meitä ei ollut kovin monta paikalla, mutta kävimme läpi kyläkyselyn prototyyppiä. Se tulee lokakuun aikana jakeluun. Oli innostavaa, miten jo kysymysten miettiminen toi ihmisille niin paljon asioita mieleen. Mikä täällä on hyvin, mikä voisi olla paremmin. Se on hieno juttu.

Kyläkyselyyn liittyy tosi hauska piirre. Laitamme osan kyselyistä jakoon niin, että lähdemme kylästelemään. Kylässä voidaan sitten yhdessä täyttää kyselyä, ja niin viesti menee eteenpäin uusiin kyläpaikkoihin. Loistoajatus puhikselta!

Näillä näkymin kylätoimikunta haastaa kyläläiset myös pitkässä illassa pieneen tempaukseen, mutta siitä kerron vasta myöhemmin. Kaikenlaisia asioita on ilmassa, hyviä ja vaikeita.

Luin netin keskustelupalstalta kyselyjä, joissa joku perhe oli kiinnostunut Kolariin muuttamisesta. Hienoa! On aivan sama mille kylälle tulee uusia ihmisiä, sillä kaikkihan me siitä hyödymme tavalla tai toisella. Se toisen oma ei ole meiltä pois, vaan yhteinen ilo. Ajattelinkin, että aloitan naapurikylien kehumiskierroksen. Semmoinen olisi hyvästä, ettei tule kyräiltyä ja aina ihmeteltyä vain niitä huonoja puolia.

Muuten, kylätoimikunnalla on sähköpostiosoite. kolarinkirkonkyla@gmail.com
Sinne voi laittaa meille postia :)

Salaisuuden verho ja niin pois päin

Pitkän tauon jälkeen taas sorvin ääressä. Tällä kertaa saatte kiittää facebookia, jonne en nyt pääse. Osittain tauko on flunssan syytä, osittain varmasti sen, että lupasin kertoa, missä käyn sienessä. No niin, siis Sieppijärven Laestadius-polulla. Se on loistava, loistava sienipaikka! Huh. Nyt se on sanottu, eikä edes tunnu kovin suurta kipeyttä sydänalassa. Jonkin aikaa piti kuitenkin prosessoida asiaa. Siltä varalta, että joku muu vaikka kävisi sienessä (näinkö se marjapaikkakuumekin alkaa?) oman kylänsä yhteisellä ulkoilupolulla :)

Sienestys on hetkeen mahdutettu ikuisuus. Todellista terapiaa. Mutta ilmeisesti sienestys ei täällä ole kovin suosittu harrastus? Sydän vuosi verta katsellessani niitä Laestadius-polulle mädäntyneitä jättiherkkutatteja. Kotonani ne eivät olisi ikinä ehtineet niin suuriksi ja onnettomiksi. Onneksi siellä oli jokunen vielä syömäkelpoinenkin (ja joku muukin oli sentään käynyt poimimassa). Kolmella eri reissulla on nyt käyty Sieppijärvellä sienessä, ja tulos on ollut aina yhtä ihastuttava. Sitten iski säilöntäväsymys. Pakkasessa on nyt iso kasa kiehautettuja tatteja. Niillä pärjää pitkälle!

Olen tauon aikana ehtinyt ihmetellä monenlaisia blogeja. Blogimaailmaan sukeltaminen on ällistyttävää. Ihmisten interaktiivisuus ja tiedonjano on nykyisin blogistikoitu. Tieto on nykyisin blogeissa, mikä on toisaalta hienoa (siellä on melkoisia asiantuntijoita ja kriittistä tiedonjanoa), mutta toisaalta myös huolestuttavaa, koska blogi on kuitenkin jonkinlainen päiväkirjanen, jota ihmiset pitävät joskus liiankin kanssa totena. Onneksi omassani ei anneta elämänohjeita. Jos annettaisiin, ne olisivat muotoa Syö kaurapuuroa. Jäätelö päivässä pitää lääkärin loitolla. Koirankarvat ovat, mutta minä olen niistä huolimatta. (Perjantai-illat ja Led Zeppelin ovat vaarallinen blogiyhdistelmä).

Pari seuraamaani blogia keskittyy ekoasioihin, ja siitä aloinkin pohtia luomu- tai lähiruokaa. Tämä on varmasti paikallisille melko itsestäänselvä juttu, mutta minulle ei. Keitä ovat ne lähiseutujen viljelijät/leipojat/metsästäjät/kalastajat, joita voisi nykäistä hihasta ja kysäistä esimerkiksi kalaa tai omassa pellossa kasvatettuja porkkanoita.

Tuleekohan ähky?

Kansalaisopiston ohjelman alkaminen on varma syksyn merkki. Olen onnistunut ilmoittamaan itseni ainakin kahdelle kurssille, jotka toteutuvat ja ovat varmaan jo täynnäkin. Ja sitten, ehkä, uskaltaudun sunnuntaina koelaulamaan.
Olen tainnut ehdottaa kolmen kuukauden aikana ainakin viittä kurssia, joille kaikille yritän tietysti värvätä lähiympäristöni, jos ne toteutuvat. Niinpä kaikki ystävät täällä alkavatkin ollayliharrastettuja :) Johtopäätös: tarvitaan lisää ystäviä.

Kun ilmoittautumislomakkeet ensin ilmaantuivat nettiin viikko pari sitten, innostuksissani laittauduin kamppailu- jaseikkailukurssille. Nimi oli kertakaikkisen kutsuva! Se olikin sitten 6–8-vuotiaille tarkoitettu juttu. Olin jo ehtinyt haaveilla, mitä kaikkea kurssilla keksitään, vaikka vuorikiipeilyä. Harmi, sillä olisipa loistava semmoinen tätiversio seikkailukurssista (ehkä ehdotan sitäkin kansalaisopistolle vielä!).

Koska syksy tuo mukanaan paljon harrastuksia muutenkin, pitää olla vähän varovainen, ettei ahmi liikaa. Graduni on edelleen hyvin hitaasti virtaavassa jamassa. Kesällä eräs haastattelemani opettaja tuumasi (kylätoiminnasta, joka sekin on omalla tavallaan harrastus), että yleensä uudet ihmiset jaksavat pari vuotta, mutta väsyvät sitten. Se oli tärkeä kommentti, jota yritän pitää mielessä, kun intoa tulee liikaa. Ahmimalla saa vain mahansa kipeäksi (joskin myös tyytyväisen olon hetkeksi).

Silti on kiva, että ensi viikolla taas kylätoimikunnan hallitus kokoontuu ja alkaa tosissaan miettiä meille uusia metkuja. Kehittämistä tämä kirkonkylä kaipaa, mutta millaista? Mitähän ihmiset tänne oikein haluaisivat, ja mitä täällä jo on? (minulle voi muuten laittaa kommentteja tästä)
Tämä on varmaan isoimpia kyliä, mutta silti ihmisiä näkee aika vähän touhuamassa kyläasioissa.
Kai tätä kirkonkylää vaivaa se, että kaikki ovat tulleet muualta: kyliltä, tai junan matkassa ympäri Suomea. Silloin täytyy erikseen rakentaa yhteisö, kun sitä ei ole sukujuurien punoksissa.

ps. Ekat sienet poimittu. Tatit menivät pakkaseen, rouskuista tein etikkasäilykkeitä.. toivottavasti onnistuvat, kun tämä oli semmoinen kokeilu.

Makumatka pohjoiseen

Olen tässä lähdössä ruokamatkalle Hettaan. Koska hyvät suunnitelmat muuttuvat aina, jää Pallas vielä valloittamatta ja kiertelemme Ounastunturin maastoissa viikonlopun. Jos kaikki menee niin kuin pitää, reissua kertyy 50-60 kilometriä. Meillä on miljoona kiloa ruokaa, tai ainakin siltä se tuntuu. Sitten, kun alkaa laskemaan, niin ehkä sitä on juuri tarpeeksi. Mies on sitä mieltä, että vähän niukastikin. Minusta kyllä on jo vähän hämäävää, jos matkaan on lähdössä possun ulkofilee nuotiolla paistettavaksi. Ja makkaraakin on kuulemma otettava (vaikka se pitää syödä pian pois, kun ei säily hyvin), ja juustoa, ja vaikka mitä. Olenkin ehkä sitten se maailman ainoa patikalla kävijä, joka on reissulla lihonut.

Eilen harjoittelin yhtä retkeilijän tärkeää taitoa. Vuoleskelin puukolla kuivalihaa ja join päälle kulauksen hyvää viskiä. Jos se maistui hyvältä keskustakaksion keittiössä, niin arvatenkin vielä paremmalta iltanuotiolla erämaassa. Ruotsin kaupasta saa kuulemma parhaat kuivalihat (jos ei siis tee itse. Olen maistanut Jounin tekemää kuivalihaa, ja se vasta jotain olikin). Sieltä saa myös kaikenlaista ekoa, mikä on hyvä juttu. Puoli litraa luomumansikkamehutiivistettä maksoi kolmisen euroa ja on tavattoman hyvää. En kuolemaksenikaan aio laskea kyseisen aineen litrahintaa, koska pidin pulloa halpana.

Kun pakkaa retkelle, alkaa ihmetellä, kuinka paljon roskaa pakkauksista kertyykään. Minua painaa edelleen se, ettei Kolarissa ole mahdollista lajitella (jos ei siis ole kompostia) biojätteitä. Luin juuri vähän aikaa sitten kirjan kasvihuonepäästöistä, ja biojäte on yksi suurimmista, ja etenkin yksi turhimmista, yksilön aiheuttamista päästöistä. Minkään muun jätteen kierrättäminen pois kaatopaikalta ei vähennä yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, jos oikein muistan. Hullua. Onneksi ystävä ehdotti, että voisin tuoda biojätteet heille kompostiin.

Suuri sininen ja kylmä ihminen

Lähdin aamulla soitellen sotaan. Ilman takkia ja lapasia törmäsin suoraan raikkaaseen aamuilmaan. Irrottelin lenkin jälkeen kohmeisia käsiä talutushihnasta hampailla. Minun täytyy hankkia juoksukäsineet, joilla pärjään tämän ajan ennen varsinaista kintaskautta.
Syksy on tulossa, ja minä odotan kovasti. Ensi viikon patikkaretki tosin elää muutoksia. Kaverini ei pääsekään lähtemään, joten mies ja koira taitavat sittenkin saatella minua Hetta–Pallaksella (miksiköhän kukaan ei haluaisi päästää minua matkaan kahdestaan koiran kanssa, vaikka olen niiiin hyvä suunnistaja ja kokenut vaeltaja?).
Mennään siis koko perhe ensimmäistä kertaa kunnolla tuntureihin, paitsi mies, joka marssi Hetasta Pallakselle kymmenen vanhana ja söi silloin elämänsä huonointa käristystä (oli sillä aikuinen matkassa).
Varaustuvissa ei yövytä, tuskinpa ison koiran kanssa myöskään autiotuvissa. Koiran saa tuoda, jos kaikki siihen suostuvat, mutta vähän epäilen, mahtuuko meidä koira kaikkien sydämeen, kun meidän olkkarissakin on välillä ahdasta.
Eilen metsästin ystävien kanssa suurta sinistä upeassa ilta-auringossa. Kauniita, pyöreitä, isoja. Juuri sellaisena minä ne haluan.Yksi ämpäriin, kolme suuhun tuntuu olevan hyvä suhdeluku, vaikka saalis ei kerry kovin nopeasti. Ehkä minun pitäisi hankkia rohmu, muuten pakastemustikat loppuvat kyllä jo ennen ensi lumia.
Nelivuotias mustikkakaverini otti autossa minua käsistä kiinni. "Sulla on kylmät käsit", ja käsi sai ympärilleen lämpöiset lapsenkädet. Elämässä on joskus hetkiä, joiden suuruutta ei voi oikein edes kuvata.

Aina välillä minulla on sellainen olo, etten tee tarpeeksi "lappilaisia" asioita. Mutta sitten taas hölmistyttää: mitä ne tämmöisen junantuoman lappilaiset asiat edes olisivat? Mutta ehkä siksi, että on muuttanut juuri tänne, on suurempi paine tehdä asioita, joita täällä on (ainutlaatuinen) mahdollisuus tehdä. Siis tunturiasioita, ja hilla-asioita ja poroasioita. Niin ja laskettelua talvella.Hahhah. Lapissa asuminenhan ei siis muuta olekaan kuin näitä. Mutta ehkä joskus haluaisin kokeilla asumista Ylläsjärvellä tai Äkäslompolossa. Olisi mahtava lähteä takapihalta tunturiin.
Minua harmittaa hitusen, että ruskakauden aloitusviikonloppuna 4–6.9. olen juuri Etelä-Suomessa rippijuhlissa. Silloin täällä tapahtuu hirveästi, Ylläs Kino, Ruskamaraton Kittilässä ja Muoniossa Ruskarock ja Veeti Kallio.
Aamulla söin Sammalvaaran tuoretta lapinrieskaa ja ajattelin, että elämä ei tästä juuri parane.

ps. Tulkaa huomenna uimarannalle syömään kyläyhdistyksen paistamia makkaroita. Ja etenkin runopiknikiin lausumaan runoja, koska muuten minun pitää keksiä kovasti lausuttavaa.

Nolompi homma

Kestin puoli tuntia helteisellä korpisuolla. Jos olisin kovin totinen ihminen, nolottaisi, mutta on se niin huono saavutus, että pitää nauraa itselleen. Ajattelin, että pitäkööt thaimaalaiset helteiset hillasuot, onpahan tuttua trooppista tunnelmaa. Puolet koko marjan hehkutuksesta taitaa olla sitä, ettei poimiminen ole aina ihan helppoa. Mutta ei se mitään, tykkään enemmän mustikasta, mansikasta tuoreena ja vadelmasta ilman siemeniä (en tykkää siitä, että asiat jäävät hampaan koloon ja niitä kaivellaan jatkuvasti).
Söin kyllä itse hienot (ylikypsät) hillani. Ei mennyt pakkaseen, mies sai vähän jäätelön päälle ja minä söin ne, jotka unohtuivat jääkaappiin. Parhaimmillaan hilla oli mättäällä, semmoinen joka melkein tipahti jo maahan mehunsa painosta. (Soli hyvä)

Minulle on selviämässä pikku hiljaa, ettei ole sama, mistä täältä marjoja poimii, koska paikallisilla on ilmeisesti omat paikat, joissa on ikiaikaisesti käyty marjassa, ja joihin menemistä katsotaan pahalla. Paikka saattaa olla viisikymmentä kilometriä kävijän kotoa, mutta jos siinä on aina käynyt, niin se on kai merkitty sitten ikuisesti kävijän suvulle? Mitä jos sattumalta löytää paikan eikä tiedä? Ei kai enää pidetä vihoja sentään, vaikka suomalaisilta se hyvin onnistuukin.

Olen yrittänyt pähkäillä asiaa kovasti, mutta hassulta se kuulostaa. Jos joku Keski-Suomessa sanoisi, että meillä on 60 km päässä paikka, jossa ollaan aina käyty marjassa ja sinne ei olisi kohteliasta muiden mennä, nauraisivat pihalle. Tai eivät nauraisi, kukaan ei edes uskoisi. Mutta ehkä se on sitten etäisyyskysymys. Meillä nimittäin kotona harmitellaan, kun marjastajat tulevat mökistä 30 metrin päähän poimimaan, mökin ikkunoiden alle. Ihan nuo suomalaiset, tapamarjastajat mustikan maku kielellään.

Olisiko tämä sitten palanen sitä vanhaa lappilaisuutta, josta en ymmärrä ja josta minun ei pitäisikään ymmärtää? Sukupolvia toisensa jälkeen, huikea vyöryvä historia. Vähän surullisena olen lueskellut muoniolaista keskustelua, jossa 20 vuotta sitten paikkakunnalle muuttaneiden ei pitäisi saada päättää asioista, enemmän sanaa pitäisi olla saman aikaa sitten pois muuttaneilla syntyperäisillä.

Se on vaikeaa ymmärtää sellainen, näin ulkoapäin, vaikka varmaan kannan kokijoita on. Jotenkin olen aina kuvitellut, että ihminen omalla työllään ja elämällään ansaitsee paikkansa, ei sukunsa taustoilla. Eikö kuka tahansa jo jonkinlaisen oikeuden omaan kuntaansa sellaisella asumisella saa?

Suo, kuokka ja thaimaalainen marjanpoimija

En ole vielä nähnyt yhtään ulkomaalaista marjanpoimijaa. Tuntuu vähän, että olen jäänyt jostain paitsi, kun kyseisistä henkilöistä täällä vaivataan niin paljon suuntaan jos toiseenkin. Vähän keskustelu hämmentää. Luulin, että täällä metsissä ja soilla on tarpeeksi marjoja kaikille. Vaikka nyt on kyllä huono hillavuosi. Hirvittää seurata mielipiteiden kärjistymistä ja toisaalta on surku poimijoita, joille ei tunnu riittävän ymmärrystä. Eivät ne varmaan ole ulkomailla yhtäkkiä keksineet, "Haa, myydäänpä oma työpanoksemme riistohinnalla Suomen Lappiin, tehdään ympärivuorokautisesti töitä ja maksetaan maltaita ylläpidostamme, niin sitten saavat suomalaiset vähän vivahteita maahanmuuttokriittiseen keskusteluunsa".
Kyllä siinä takana on ihan suomalainen, joka ajatuksen on keksinyt rahankilinä korvissaan. Jos tekee mieli tehdä rasistisia huomautuksia, niin tehkääpä niitä suomalaisesta yrityspolitiikasta. Kulttuurit kolisevat, jos ei kouluteta tarpeeksi tunnistamaan kunnollista hillaa. Tuntisinkohan tuota itsekään, vielä sen verran sekapäinen metsässä kulkija.

Minulla on kauhea hinku sieneen tai marjaan, mutta ainakaan lähipäivinä en taida ehtiä, vaikka kuinka kääntäisin allakkaa nurinpäin. Yritän selittää, että ensi viikollakin on mustikoita, sittenpä ovat kypsiä. Mutta ne tatit.. täällä on satanut pari päivää sitten, joten tattia pitäisi olla kuin sieniä sateella. Punikkitatteja on tässä keskustassakin, mutta ehkä niitä ei sentään voi syödä, vaikka muutama viikko sitten nappasinkin kaksi täydellistä herkkutattia tien vierestä polulta.
Mikään ei ole sen herkullisempaa kuin paistettu tatti leivän päällä. Ellei sitten pieni siituva paistettua vuohenjuustoa ja grillattua tomaattia siihen seuraksi. Ehkäpä hiukan balsamicosiirappia ja paahdettuja pinjansiemeniä perään..

Jo karkasi! Ruoka se on, mikä pitää naisen liikkeellä. Sieniin ja marjoihin iskee saalistusvimma. Pakastin on tyhjä, ja se pitäisi täyttää. Sitten voi koko vuoden hyvällä omallatunnolla vältellä sen tyhjäksi syömistä ja tyytyväisenä tietää varautuneensa ruoka-arsenaalillaan vaikka maailmanloppuun.

Nyt kyllä lapittaa

Alan pikkuisen ymmärtää, mitä reissutyöläisen vaimon elämä on. Meillä ei tosin matka ole kuin Kittilään ja takaisin, mutta pidennetty työpäivä tuntuu arjessa. Kun toinen lähtee puoli kuudelta ja palaa samoihin aikoihin illalla, ei tule niin kauheasti puhuttua syntyjä syviä iltaisin. Arki pyörii ihan kohtuullisesti, mutta silloin tällöin olo on yksinäinen, kun väsymys vie puolet perheestä arki-iltaisin. Toisaalta, voisi olla niinkin, ettei perhe olisi kasassa kuin silloin tällöin. Siinä täytyy jo uskoa aika paljon parisuhteeseen. Ei niinkään siksi, etteikö luottaisi, vaan siksi, että etäisyys pahimmassa tapauksessa haalistaa sitä yhteistä yhteyttä.

Oikeastaan piti kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka paljon on ollut sellaisia iloisia tyytyväisiä hetkiä. Pienet hetket ovat niin tärkeitä. Se, että voi istua iltateellä naapurissa. Tai reippailla porukalla ja kuunnella muiden elämän pohdiskelua. Pääsin tunturiin. Ostin kirveen, jota en ole vielä käyttänyt (laavulla oli jo valmiit tulet) ja pähkäilin ystävän kanssa, tarvitaanko patikalle telttaa, jos päivämatkat mitoittaa autiotupien väleihin. Hm. Olen varmasti epäuskottavan onnellinen ihminen. Lyhyt muisti, elämänpituisen onnen salaisuus.

Vähän olen jo kai lappiintunut.Työkeikalla kysyivät, olenko kotoisin täältä, vai miksi olen halunnut tänne tulla. Lähes närkästyin, koska ihan pikkuisen alta paistoi sellainen ajatus, ettei täällä olisi mahdollisuuksia kaikkeen sellaiseen, mihin kaupungissa. Okei, ehkä minun on silloin tällöin ikävä Stockmannin herkkuosastoa, koska sinne saattoi mennä juustotiskille esittämään asiantuntevaa, maistaa juustoja ja ostaa sitten herkullisia pikku nyttösiä matkaan. Mutta kyllä täällä voi nuori aikuinen elää vähintään samalla tavalla kuin muuallakin. Paremminkin.

Syksy saa

Täällä on kesä. Jostakin hupsusta syystä se jaksaa vieläkin hiukan hämmästyttää minua. Odotan jo syksyä. Vielä juhannukseen asti keli oli melko kylmä, mutta sitten heinäkuulle on riittänyt hyviäkin kelejä. Minusta kesä on ollut jopa aika hieno. Kauniita, lämpimiä iltoja ja paljon valoa. Silti minun on jo vähän ikävä syksyä. Se on ainoa vuodenaika, jota en vielä ole täällä nähnyt, ja minusta tuntuu, että siitä tulee suosikkini. Olen aina luullut pitäväni kesästä, mutta joka kesä istun varjossa ihmetellen kuumuutta ja nihkeää oloa.

Kesä herätti minussa uinuneen tunturikuumeen. Talvella tuli käytyä tunturissa vain pari kertaa laskettelemassa (ostoslistalla: lasketteluvermeet) Toissa viikonloppuna patikoimme pienen lenkin Aakenuksella ja nyt minusta tuntuu, että pitäisi pian päästä taas tunturiin. Eksyimme tietysti reitiltä, mikä oli loistavan hienoa, koska opin taas paremmin lukemaan karttaa ja suunnistamaan maastossa. Seikkailu! Haaste! Ratkaistava pähkinä!

Viime viikonloppuna rökästelin Sieppijärvellä, mutta sunnuntaina pääsimme sattumalta käymään Varkaankurussa. Se oli lysti reissu, vaikka hikilämpöisessä kurussa ei kyllä paljon pysähdelty ihastelemaan maisemia. Jäi nälkä.

Viikonlopuksi yritän suostutella patikkareissua Ylläkselle. Tekisi mieli oikein sellaiselle mukavalle parinkymmenen kilometrin patikalle, kiipeämään ylös ja alas ihmettelemään tuulia. Onneksi minulla on kerrankin järkisyyt puolellani: pitäisi päästä tunturiin, jotta oppisin siellä olemaan ja lukemaan karttaa. Syksyllä on nimittäin luvassa klassikkojen klassikko, Hetta–Pallas. Se lähdetään valloittamaan ystävän kanssa ilman miehiä. Luultavasti syömme pähkinöitä ja suklaata (sinänsä ei paha kohtalo) koko reitin, koska tähän asti meillä on aina ollut nuotiontekijä matkassa.

Ei irtoa enää

Katselin tässä jokin aikaa sitten Kolarin myytäviä asuntoja netistä. Ihmettelin, kuinka vähän täällä on myytävän asuntoja, jotka eivät näyttäisi mökeiltä eivätkä sijaitsi mökkialueella. Sellaista nimittäin kaipaisi ihminen, joka haluaa tänne jäädäkseen, luulisin. Kaikkien loma-asuntojen joukossa oli yksi mukavan näköinen ja aika edullinen omakotitalo, josta olisi saanut kovasti remonttikokemusta. Sen ainoa "vika" vain oli, ettei se sijainnut tässä keskustassa vaan kylällä. Ensin en ajatellut asiaa ollenkaan tältä kantilta. Olen sitä mieltä, että jos joskus lapsia tähän maailmaan pykään, lähes velvollisuuteni on muuttaa kylälle, ihan noin koulutuspoliittisena kannanottona.

Haaveilin kuitenkin hetken yön valossa omasta pihasta, omasta kodista (vaikkakin pankin se olisi ollutkin, elleivät olisi nauraneet meitä pihalle). Sitten hoksasin erittäin tärkeän pointin, joka pysäytti (lähes) pohdiskelut.

En minä voi täältä keskustasta mihinkään lähteä.

Tai voin kyllä, mutta en juuri nyt halua. Meillä on juuri niin hyvin kaikki lähellä, ja kaikki tarkoittaa tässä tapauksessa ihmisiä. Meillä on mukavia ystäviä ja tuttuja, joiden kanssa viihtyy. On kyläyhdistelyä ja puulaakia, koiralle lenkkikamuja ja vielä kunnon akkarinki, jonka kanssa voi keksiä vaikka mitä kolttosta. Jos nyt lähtisi toiselle kylällee, pitäisi aloittaa kaikki alusta. Varmasti sieltäkin löytyisi niitä ihania ihmisiä, mutta minä haluan pitää kiinni näistä, jotka meillä jo on. Kun muutin tänne syksyllä, en tuntenut ketään. En tunne vieläkään juuri ketään, mutta kuitenkin muutaman ihmisen, ja siinä on tarpeeksi.

Jos joltakin kylältä sattuu löytymään sellaiset kaksi tai kolme hyväkuntoista ja -hintaista omakotitaloa, niin ainahan voi muuttaa kerralla koko tuttavapiirin.

Suikale lihaa

Eilen se tapahtui. Heräsin aamulla kauheaan kihinään nilkoissa. Oli pakko herätä korjaamaan asia. Ötökät. Mäkäräiset, hyttyset ja tänään paarma. Toissapäivänä joku rouskutti nilkkaani juuri siltä alueelta, kun kengän ja housunlahkeen väliin jäi paljasta ihoa. Muistin, miksi kesä ei ehkä olekaan lempivuodenaikani ja miksi kaupungissa on kesäisin niin mukavaa.

Olen jo pari viikkoa odotellut kauhulla hyttysten tulemista. Niitä on paljon, eivätkä mokomat varmaan ole vielä kaikki paikalla. Hyttysiä ei huomaa, kun pysyy liikkeellä, mutta jos joutuu hetkeksikään pysähtymään, ne ovat äkkiä kaikki kimpussa.
Tunnen vain piston siellä täällä ja käsi hutkii minkä ehtii. Ihme kyllä en saa kovin kovia kutitusoireita täkäläisistä hyttysistä - lohtu se on laihakin. Tämä kesä näyttää olevan oikein hyvä hyttyskesä. Toivottavasti joku keksii hyttysistä jonkin hittituotteen, johon niitä voidaan kerätä ihmisiä kiusaamasta.

Kelit ovat olleet niin pitkään viileät, etten oikein osaa ottaantua tähän kesään. Tänään lämpöä oli 26 astetta. Mitä lie muualla Suomessa. Minulle se on jo vähän liikaa (ainakin näiden ötököitten kanssa).

Mutta nyt köllöttelen kotona tyytyväisenä kuin possunpaisti. Kolariin on avattu grilli. Semmoinen oikea, mistä saa luukulta kaikkia aliarvostettuja herkkuja, makkaraperunoita ja muita ihanuuksia. Olen tämän vuoden aikana syönyt kerran pitsaa ja kahdesti ranskalaisia (Äkäslompolossa!). Niitä on ollut ehkä vähän ikävä. Nyt pikkuinen masu pömpöttää täynnä burgeria. Hyvä ennenaikainen lomanjuhlistus tämä tämmöinen.

Väliin pudonnut sukupolvi

Olen pohtinut kovasti, miksi Kolarissa on tapana hajottaa pulloja, heittää roskia ja hylätä pitsalaatikot keskustan parkkipaikoille ja tienvarsiin. En ole missään nähnyt samanlaista, en tässä mittakaavassa. Eikä täällä ole roskiksia kadun varressa. Jotenkin koko paikka on turtunut siihen, ettei kukaan voi mitään, kun kaikki jatkuu samaa rataa (Kyseenalaistan!Kukaan ei voi mitään, mutta jokainen voi jotain!).

Aina, jos valitaan ilkivallantekijöiden todennäköiset epäillyt, veikkaan ennemmin nuoria aikuisia kuin viisitoistakesäisiä. Kukaan ei ole niin voiman tunnossaan kuin parikymppinen (tai siihen ikään ikuisesti jämähtänyt), joka on pudonnut kyydistä ja yrittää todistella nuoremmilleen, että on yhä pomo jossakin universumissa.

Ensin oli nousukausi. Sitten romahdus. Nyt jälleen toivoa. Minusta tuntuu, että täällä asuu kokonainen väliin pudonnut sukupolvi, joka ei arvosta kotikuntaansa minkään vertaa, muttei saa aikaan mennä katsomaan, onko onni aidan takana. Jossakin kohti se on tehtävä, jos elämä ei tunnu omalta.

Ehkä se johtuu kaivoksista. Kun ne lähtivät, maailma (kai) romahti. Tästä kylästä tuli paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Ehkä liian monet vanhemmat sanoivat sen lapsilleen. Ehkä liian moni tukehtui toivottomuuteen. Ylläs eri(s)tettiin omaksi kolokseen, joka saman tien muun maailman silmissä voisi julistautua kokonaan erilliseksi vyöhykkeekseen. Sanaa Kolari ei Ylläksellä ole olemassa. Kolari on tämä muu, tämä harmaa. Mutta se ei ole niin. Kolari on yhtä kuin ihmiset, jotka täällä asuvat. Täsmälleen sellainen, jonka ihmiset tästä haluavat tehdä. Minkä tästä haluaisi tehdä?

Minusta tuntuu, että uusi polvi on ymmärtämässä, kuinka täälläkin voi hengittää ja kuinka täältä ponnistaa ihmisiä, joilla on juuret ja ne paljon puhutut siivet. Jopa täältä rumalta kylältä. Toivo. Sillä tehdään ihmeitä.

Mutta kuka saisi kerrottua väliin pudonneille, että tämä on paikka, jota kannattaa arvostaa?

Naiset!

Aina välillä pysähdyn ja huokaan itsekseni. Olen ihan varma, että täällä asuu jonkinlainen supernaisten rotu. Ne pyörittävät huushollin, miehen, pihan ja lapset. Sitä paitsi näyttävät vielä hyvältä ja jaksavat nauraa elämälle. Ja jos ihmettelee, kuinka jaksavat, niin "ei sole niin vaikeaa, kun on tottunut".
Pitääköhän sellaiseksi naiseksi syntyä, vai voiko sen oppia? Ja mikä tärkeämpää, voiko sen oppia, jos on sen tyyppinen ihminen, että unohtaa kauppareissulta sen, mitä tuli hakemaan ja ostaa sen sijasta kymmenen muuta asiaa?

Minusta suomalaiset naiset ylipäänsä ovat (joskus turhankin) vahvoja, mutta lappilainen nainen on jalostunut ihan omaan luokkaansa. Sille on tietysti historiallinen selitys. Ja vieläkin, kun miehet ovat reissuhommissa, kukapa huushollin hoitaisi, jos ei nainen. Mielenkiintoista on, etteivät miehet vaikuta silti ressukoilta. Tosin en ole ihan puheiden välttämiseksi kovin läheltä tutkinut täkäläisiä miehiä. Ehkä ne kuitenkin ovat kovassa komennossa siinä kuin etelässäkin. Mene ja tiedä, ehkä kovemmassakin.

Toivottavasti täällä ei sairasteta vahvuutta. Tiedättekös, kun ei osaa päästää irti. Kun on aina se, jonka pitää huolehtia, jos on huolehdittavaa lähimaillakaan tai kenenkään kumminkaiman tyttären asioissakaan. Se on nimittäin alituinen huoleni suomalaisesta naisesta: elämän murehtiminen, kun siitä pitäisi nauttia.
Vaikka minusta ihmiset täällä osaavat ottaa elämän oikein. Veljen tyttöystävä Reetta sanoi sen vappuna jotenkin hienosti: ovat lähempänä elämää.

Parasta minusta on, kuinka täällä ihmiset, miehet ja naiset näyttävät säilyttäneen huumorintajunsa, toi elämä vastaan mitä tahansa. Ei sole ko nauraa vain.

Talviterveisiä Lapin kesästä

Huijaa! Täällä sataa lunta. Ihan kesän keskelle leijailee pieniä valkoisia hiutaleita. Ei räntää tai rakeita, vaan lunta. Vaikea ajatella, että täällä tulisi kuljettua sortseissa loppukesästäkään.
Tämä viikko on mennyt ohi vilauksessa.Olen aloittanut (olen hyvä aloittamaan, keskinkertainen jatkamaan ja loistava jättämään kesken) harrastuksia, joten huomenna on tiistain jälkeen ensimmäinen ilta, kun olen kotona. Tiistai-illankin istuin ompelukoneen äärellä ja kirosin koneen puolakoteloa, joka lonkutti alalangat jatkuvasti ruttuun. Vanhan maripaitani tuunaaminen kesätopiksi ei ota edistyäkseen, kun joka toinen ommel pitää ottaa uusiksi.

Tiistaina alkoi tämän aamunuokkujan uusi elämä. Puistojumppa klo 7 on ehkä maailman parhaita asioita. Lintujen laulu, aurinko, tuuli ja hyvä seura. Tämä on siis harrastus nro 1, josta aion pitää kiinni, satoi tai paistoi. Meillä on vielä loistava vetäjä, joten kurjaa, jos jumppa loppuu liian vähäisen osallistujamäärän takia.

Harrastus nro 2, jonka jatko on vielä mysteeri, on suunnistus. Kilpasuunnistaja Marko Vapan pitämä alkeiskurssi avasi silmät miettimään suunnistusta ihan uudella tavalla. En hoksannutkaan, miten hauskaa se voi olla. Aiemmin en ole tykännyt, koska kompassi on minulle hepreaa. Tänään olen viisaampi: ei kompassilla suunnisteta, vaan kartalla. Kompassi on vähän niin kuin oikomista. Ehkä taas kerran se on myös yritys olla kuuntelematta luontoa. Koska iso oivallukseni kurssilla oli se, että suunnistus on maaston kuuntelemista, kartan kuuntelemista ja omien vaistojen kuuntelemista.
Tästä voi tulla pitkäaikainen harrastus tai sitten ei. Olen huomannut, että ne harrastukset jäävät, joita on helppo jatkaa ja joita jatkaa HETI alkusykäyksen jälkeen. Ensi torstaina siis matkaan. Jos iltarasteille saa ottaa koiran hihnassa matkaan, tästä ei varmaan tule pelkästään harrastus, vaan pakkomielle.

Noo-o. Illalla harrastus nro 3. Kyläyhdistely. Se on erilaista, koska siinä on sitoutunut ihmisiin. Ei sellaista voi niin vain hylätä. Mutta jos keli jatkuu tällaisena, voidaan pitää uimarannalla saman tien lumiukkotalkoot.

Incognito

Minulle on alkanut valjeta, kuinka hyvin ihmiset täällä tuntevat toisensa. Olen kuvitellut varsin naiivilla tavalla, ettei kukaan huomaa tai tunne minua, kun liikun kylällä. Päinvastoin olen ajatellut, että olisi suuruudenhullua kuvitella, että yhden toimittajan naamaa ajattelisi kukaan kahdesti (vaikkakin se on kerran kuussa lehden kolumnipalstalla).

En vielä oikein tiedä, mitä lopulta tuumin, kun nyt tiedän ihmisten huomaavan minut (meidät, tai ainakin koiran). Toisaalta on jotenkin hienoa, kun vastaan tulee ihmisiä ja tiedän heidän nimensä ja voin moikata. Miehelläkin on jo omia tuttuja, joita minä en tunne ollenkaan. On aika hauskaa myös nähdä, miten samannäköisiä lapset ovat vanhempiensa kanssa. Toisaalta hirvittää, mitähän sitä on tullut touhuttuakaan. Olen päättänyt, että elän ihan tavallisesti, enkä anna pienen paikan muuttaa minua (siis sitä, mitä olen oikeasti), vaikka se muista näyttäisi hassulta. Mutta nyt tiedän, että kyllä varmasti jotakin puhutaan, eikä välttämättä aina hyvää.

Nyt olen kyläyhdistyksessä mukana ja jotenkin jännitän, hyväksytäänkö näin tuoretta matkaan. Tai tietysti tekijäksi, koska kyläyhdistykset taitavat aina itkeä ilosta, jos joku innostuu talkoilemaan. Mutta minulla on kovasti myös ideoita, ja niiden kertomisessa yritän edetä varovaisesti, etten olisi semmoinen katujyrä, kuin tavallisesti olen jotain päähän saadessani. Muuten voi tulla huutia.

Kyläyhdistyksen teema on muuten tälle kesää siisteys. Siihen koitetaan saada joku roti (mainos: siivoustalkoot 5.6. klo 18 uimarannalla). Mutta sitä myöten pitäisi kyllä vähän muuttaa ajattelutapaakin: onhan täällä kauniita paikkoja kylän pinnassakin. Esimerkiksi Saaren luontopolku, uimaranta, tai ihan muutamat sivukujat kylillä (sinne ne kauniit talot on piilotettu).
Meidän pitää vain nähdä ne. Siihenkin minulla on idea, mutta sitä en kerro ennen, kuin saan ehdotettua asiaa eteenpäinkin..

ps. Huomenna mennään etsimään korvasieniä. Näin yhden Muoniossa, joten on niitä oltava lisää jossakin!

78 km pohjoiseen

Yhdestä asiasta olen ikuisesti tästä päivästä eteenpäin muoniolaisille kateellinen. Niillä on kiipeilyseinä alakoulun salissa. Kiipeilyseinä! Ei meillä vain ollut..
Se seinä sai minut jopa pohtimaan, onko kyläkoulujen lakkautuksessa sittenkin ituja, jos se auttaa saamaan tuollaisia luksusvarusteita kaikkien lasten ulottuville.

Muonio on minulle muuten mysteeri. Aina kun siellä käy, ihmiset vaikuttavat mukavilta. Mutta aika usein kuulen myös sen, ettei Muoniossa hyväksytä muita kuin Muonioon syntyneitä. Ja silloinkin kai pitäisi olla toisen polven muoniolainen. Ilmapiiri Muoniossa ja Kolarissa on ihan erilainen. Ei parempi tai huonompi, mutta jotenkin koko paikkakunta on oma paikkansa jossakin aikaulottuvuuden sokkelossa. Jonkinlaista pinnan ja sen alla olevan täsmäämättömyyttä, jota Kolarista on vaikeampi löytää. En väitä, etteikö se voisi olla vain sitä, etten asu siellä.

Olen kuullut aika monta kertaa senkin, että on lottovoito syntyä Muonioon, ja siellä on lasten hyvä asua. En yhtään epäile, koska jotenkin perheet tuntuvat olevan niin jalat maassa ja aktiivisia paikkakunnalla. Tuntuisi kyllä hassulta, ettei sama paikka ole hyvä aikuisille kuin lapsille.

Outoja havaintoja (matkan varrelta)

Uudessa paikassa on usein kummallinen tunne, että pikkuasiat, joita ei oikein osaa määrittää, ovat eri tavalla. Ensimmäiseen niistä taisin törmätä ehkä viikko muuttoni jälkeen. Olin jo pari päivää miettinyt sitä, ettei täällä tule mainospostia. Viiden päivän kuluttua aloin pohtia, eikö edes minulle tule postia, vaikka olin tehnyt osoitteenmuutoksen ajoissa. Vasta muutama tunti siitä hoksasin, että minulla saattaa olla postilaatikko, eikä posti tulekaan oviluukusta sisään.

Toinen juttu, jota olen summaillut, on naisten hiusmalli. En tiedä olenko oikeassa, mutta minusta täällä on aika suosittua pitää lyhyttä tummaa tukkaa, jossa on jokin räväkkä raita. Se on tyylikäs malli, tietty myös siksi, että minullakin oli samanlainen.

Koirien kanssa on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jos keskustassa olisi ollut yhtä paljon haukkuvia ulkokoiria, olisi naapuripartio jo saanut hepulin. Omat korvat eivät enää edes kuule sitä, toivottavasti eivät muidenkaan.

Ehkä se on vain mutua, mutta täällä on ollut enemmän ihmisiä omien silmien tasalla kuin etelässä. Siis lyhyitä. Kun ihmiset vastaavat puhelimeen, he vastaavat etunimellään, vaikkeivat tuntisi soittajaa. Se on hassua. Tuleepa sellainen rento keskustelusävy heti keskustelun alkuun.

Ehkä yksi kummimpia juttuja on pyörätie, joka kulkee vähän matkan päässä kirjastosta, rivitalojen takana. Se alkaa tien reunasta ja päättyy - oikeastaan ei mihinkään. Tie on muutaman kymmenen metriä pitkä, ja se on vielä valaistu. Uutena kolarilaisena päädyin pusikkoon, kun kuvittelin, että sen on pakko johtaa jonnekin.

Parhaat jutut kuulee ehkä aina lasten suusta. Puoliksi tuttu pikku tyttö kysyi alkukeväästä koulukeikalla: Oleksie Luoteis-Lapissa töissä? (Joo, olen). Sie näytätkin siltä.
En sitten tiedä, miltä me täällä näytetään..

Rappuhumppaa

Son tullut tälle tytölle nousu johtoportaaseen. Taitaa tosin jäädä tässä tapauksessa nousu olla enemmänkin nousua talkootyöprosenteissa viidestä sataan.
Mutta mikäpäs siinä, nyt ollaan kyläyhdistyksen matkassa. Neljän hengen kokouksessa sai kyläyhdistys uuden puheenjohtajan ja vähän johtokunnan tynkää (tämä on se valtava nousu, tämä johtokuntaan valinta). Vara taisi jäädä pikkuisen kapoiseksi, mutta ovatpa ainakin sitkasta sakkia sitten mukana olijat.

Seuraakin heti mainostauko: tämän viikon perjantaina siivotaan Kolarin kylänraittia talkooporukoilla, torilta lähtö klo 18. Kun nyt luit tähän asti, niin tulepa matkaan, mummonkaimat ja lähisuku on jo värvätty. Reiska hommaa meille kahvit, mutta haravat ja haalarit ottakaa matkaan omasta kotoa. Jos jollakin on ylimääräinen harava, niin sitä mukavampi, koska kerrostaloasukkaana minulla ei (vielä) ole.

Kyläyhdistyksessä opin muuten taas uutta asiaa. Jos joka kokous on yhtä informatiivinen, taidan poka pian olla aika selvillä Kolarista. Kaikkea tarpeellista tietämystä sain rapitellen monenmoisesta. Mutta se olli aika yllätys, kun yhdistyksen kokouksessa pohtivat, ettei raitti tänä vuonna ole kovin huonossa kunnossa. Ehkä olen kaupungissa tottunut liian hyvään. Roskia on minusta aika lailla, mutta pahinta ovat kyllä rikotut pullot. Niitä on paljon. Se on yllättävää ja todella kurjaa. Pitäisi olla vaikka nuorisovaltuuston pullonpalautusboksi siinä keskustassa, saisivat sinne tuikata pullot (ehjinä) ja raha menisi oikeaan käyttöön. Osaisikos joku keksiä tähän järkevän systeemin? Sen voisi laittaa vaikka entisen Spar-kaupan pihaan, siihen kahden pakollisen poppiladan väliin.

Vappuna ei tullut lähdettyä mihinkään, mutta onneksi paikallisten subbarit pitivät huolen,että bileet tulivat sisälle joka tapauksessa. Ylivoimaisen rauhallisessa keskustassa tämä oli vuoden äänekkäin viikonloppu. Vaikka kai se on ymmärrettävää: eihän keskustassa ilmeisesti ollut mitään tapahtumaa kellekään, ei ainakaan alkoholitonta. Se sai miettimään, miten kivaa nuorilla onkaan täällä talvi-iltoina, kun voivat joko a. istua bussipysäkillä kylmässä tai b. istua bussipysäkillä kylmässä. Kuka nyt sisätiloja kaipaisikaan.

Tutinaa puntissa

Tänään taannuin oikein kunnolla, läpi aikuisvuosien läpi takaisin nuoruuteen ja varhaismurrosikään. Siihen hetkeen, kun seisoin viulumatineassa ja puntit tutisten soitin pikkuriikkiselle yleisölle, mitä nyt milloinkin oli kuukausi viulutunnilla hinkattu. Tänään kansalaisopiston pippaloissa minulla oli tuo täsmälleen sama olo, näkyvää jännitystärinää myöten.

Ihan kohtuullisestihan soitto meni, mutta huh miten se jännitti. Se olin minä siellä lavalla, ja kaikki katsoivat (meitä kolmea, Eevaa ja Katria myös, onneksi)!

Toimittajalla on nimittäin jonkinlainen turva ammatistaan. Vaikka joka haastattelussa on läsnä omana itsenään, on toisaalta kuitenkin töissä. Ihmiset eivät oleta näkevänsä ihmistä - kokonaan. Totta kai oma persoona toimittajan kysymysten alta vilahtaa (täällä on ihmisillä hauska tapa haastatella toimittajaa), mutta pääasiassa juttukeikka on haastateltavaa ja hänen tarinaansa varten.

Kun on siihen tottunut, on yhtäkkiä outoa olla lavalla omana itsenään. Virheet, jännitys ja onnistuminen, niillä ei ole mitään tekemistä Luoteis-Lapin kanssa, siinä on tulessa vain ihan tavallinen maija. Se on muuten ihan kauhea tunne!
Mutta sitä suuremmalla syyllä on ihailtava Kolarin nuoria, jotka uskaltavat nuorisoteatterissa. Täytyy olla ylpeä siitä, millaisia kykyjä täällä on.
Olen kyynelehtinyt tällä viikolla oikein urakalla, kun ensin Toimarin teatteri ja sitten nuorisoteatteri saivat minut ajattelemaan niin isoja asioita.

ps. .. vähän saatan olla ylpeä Katristakin.

Nyt menee hoon alta

Nyt otan riskin ja puhun kielestä, vaikka se on ainoa asia, josta olen saanut tuohtunutta palautetta koko täälläoloaikanani. Jos jokin on täällä herkkä asia, niin se on hoo. Siihen ei sorkita, jos ei olla kolmannen polven paikallisia. Eikä se tietysti ole tarpeenkaan.

Kun on kieltä harrasteltua isolla opistolla, on mahtava (olisko se sitten rohki hyä täkäläisittäin?) kuulostella täkäläistä kieltä. Herkuttelen yksikseni maistelemalla sanoja. Tähän täytyy lisätä: minulla on komerossa ainejärjestön paita, jonka teksti on ”nainen - potentiaali”. Lisäksi yksi parhaita kuulemia vitsejä on seuraava: suomen opiskelija meni baariin. Jos nämä kaksi asiaa aukenevat teille ja pidätte niitä hauskoina, teissä on ainesta alalle.

Olen korvakuulolta tehnyt köökkikielitiedettä ja kirjannut ylös, mihin kohti se hoo asettuisi. Tällä hetkellä arveluni pääsäännöstä on seuraava: kaksoiskonsonanttikohtiin niissä tavuissa, joissa on pitkä vokaali, mutta lopussa konsonantti, joskin sanasta on voinut viimeinen vokaali ja konsonantti tipahtaa pois. Sillä perusteella ainakin selittyisi, miksi se kuuluisa jänkkiä (vai jänkiä?) ei hoota saa, mutta jänkhään se hoo tarvitaan.

Visusti yritän pitää kielikokeiluni yksin ollessa, koska minua on varoitettu, ettei täällä haluta muiden yrittelevän murretta. Ymmärrän kyllä, että kieli on oma kulttuuri. Toisaalta minusta on suuri vääryys (puhe)kielelle, jos sitä kahlitaan. Kieli uudistuu jatkuvasti, kun siitä katoaa ja siihen tulee lisää piirteitä. Se on vain rikkaus. Jos puhujat täältä vähenevät, eivätkä tänne tulleet lapittajat saa puhetta yrittää, murre katoaa.

Hoon päältä en ikinä ala yrittelemään, jutuissakin on tarpeeksi olla tarkkana, kun kirjaa muiden puhetta. Mutta joskus lipsahtaa omaan puheeseen täkäläinen verbin me-muoto. Joskus se vain livistää: Lähemä syömään. Hunteeraama asian huomenna (hunteeraaminen on muuten yksi mielisanojani). Tuo me-muoto on yksi hurmaavimpia ja veikkaukseni mukaan myös tarttuvimpia piirteitä täkäläisestä kielestä. Toinen ovat sitten sanat.

Ehdottomia suosikkejani ovat nokko, poka ja tontta, jotka kaikki opin tällä viikolla. Mutta ihan en kommelluksitta. Tovin raavin toimituksessa päätä, kun pohdin, miksi Laila (terveisiä Väylänpäähän blogin lukijoille!) tuumasi haastattelussa ”Mie en poika aio sängyn pohjalle makkaamaan”. Eikä se sitten niin mennytkään. Päätoimittaja hoksasi valistaa, että täällä on semmoinenkin sana kuin poka, joka sitten tässä kohti käytetään (Voisikohan sanoa mie en poka hoksannutkaan? Vai tontta kun en hoksannut?). Omasta mielestäni kuulen siinä o:n jälkeen ihan pienen vokaalin, joka voisi olla ehkä jotakin o:n ja e:n väliltä, ehkä ei.

Joihinkin ihmisiin tarttuu elämän varrelta asioita, toisiin tavaroita ja toisiin muistoja. Minuun tarttuu aina pala kieltä. Mää aloin puhuakki vähä tampereen suuntaan, ko sinne muutin. Tosin sitte ko ruppee oikein miettimmää, niin en niin tiijä, ettenkö sittenki pitäs vähän keskisuomeaki puhheessa, saati sitte pohojammaata, ko siinä rajala kuitennii on asuttu.

Taisin taas innostua, se on kieli kun vie tieteilijän puuhun takapää edellä. Päivän epistolan opetus oli seuraava: aina ei ole pilkkaa, hävytöntä matkimista tai töykeyttä, jos puheeseen ilmestyy paikallisia sanoja ja piirteitä. Se on useimmiten merkki siitä, että ihminen etsii tietä yhteisöön. Yhteinen kieli kun luo vahvan siteen.

Koti

Vasta pääsiäislomilta palatessa huomasin, että itse asiassa olin ehtinyt kotiutua Tampereelle kuuden vuoden asumisen aikana.Kun pöristelimme Kuopiosta pohjoiseen, ihmettelin hetken, mihin oikein olen menossa. Tampereella jo ensimmäiset kukat pilkistävät maasta. Kaupungille voi lähteä milloin tahansa, jos matkaa kauppaan on enemmän, bussi vie ja bussi tuo. Vappuna istutaan nurmikolla ja väistellään humalaisia teekkareita/teinejä/tätejä. Se on kaikki niin kovasti erilaista kuin täällä.

Täällä minä laitan pipon päähän ja lähden hangelle kävelemään. Lasken lehdestä, kuinka pitkä päivä jo on ja innostun, kun se on puoli tuntia pidempi kuin viikko sitten. Rallattelen kylänraitilla, kun kukaan ei tule vastaan.

Mutta maanantaina en ollutkaan matkalla kotimaisemaan enkä oikeastaan edes kotiin. Koko matka tuntui hetken ajan olevan vikurallaan. Ja kuitenkin Ylitorniolla puhelin piippasi ja minulle tuli sellainen olo, että olen menossa paikkaan, jossa on ystäviä jo näin lyhyen ajan jälkeen.

Tuntuu hassulta, että samaan aikaan joku paikka voi olla outo ja kuitenkin kotoisampi kuin toinen vuosien jälkeen.Onkohan tämä syy siihen, miksi junantuomat ovat junantuomia vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin? Näkyyköhän minusta jonkinlainen jatkuva hämmästys siitä, että minä todella asun täällä, enkä jossakin muualla?

Kauhun tasapaino

Hoksaan, miksi täällä on aina kodeissa niin siistiä. Se on tietysti kylästelyn ansioita. Ajatelkaapas, että joku voi milloin tahansa piipahtaa kahville. Silloinhan ilmassa on jännitettä: millaisena kotini voin näyttää. Hauskaa sinänsä, sillä tässä on nyt meilläkin kaksi vaihtoehtoa. a) otamme rennosti ja tuumimme, että tällaistahan tämä meillä on, tulkaa peremmälle jos vain kestätte (ja punoitamme nolona, jos kestettävää on), tai b) pidämme talon paraatikunnossa 24/7. Itseni tuntien taitaa mennä tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon, joskin miehelle taitaisi olla helpompi tuo toinen vaihtoehto, verrattuna ensimmäiseen. Oikeastaan toivon, että tuollainen kauhun tasapaino syntyisikin meille, olisi aina kaikki tip top.

Vähän tällaiselta junantuomalta vaatii tottumusta avata ovensa milloin vain, vaikka se on hauskaa. Naapurin kanssa käytiin minikylästelyt koiran iltapissatuksen jälkeen. Toisessa aivopuoliskossa raksuttivat tiskit pöydällä ja koirankarvat nurkassa. Mutta toisessa aivopuoliskossa ihastelin sitä, kuinka välitöntä ja hauskaa on tehdä asioita näin. Mitä sitä turhaan paiseilemaan.

Siitä kai kylästelyssä on vähän kyse: ollaan tuttuja, eikä tuttujen kanssa tarvitse olla kupla otsassa. On sitten sellainen ihminen ja koti, kun on muutenkin. Yhden tosin tein takataskuun: ostin myyjäisistä tiikerikakun pakkaseen. Sen saapi sitten syödä kahvin kanssa, kun yllätysvieras iskee. Olisi liikaa laittaa vieraat kärsimään vielä minun leipomuksistanikin.

Ai niin. Eilen ihastelin takapihalta kuutamoa. Kuu ei ihan vielä ole täysi, mutta valoa on kuin pienessä kylässä. Katuvalot sammuvat yhdeltätoista, sen jälkeen voi kaikessa rauhassa mennä ihastelemaan tähtitaivasta tai kuutamoa.
Eilen nähtiin vielä jäällä kauris. Siinä se kipitti muutaman kymmenen metrin päässä meistä ja lähimmistä taloista, kirkkaassa auringonpaisteessa. Miettikääpäs näitä siellä kaupungissa!

Aikaeron oireita, vähän pallasteluakin

Katselin FST:n Spotlightin jutun Pallaksen hankkeesta, ja kyllä alkoi suututtaa. Vaikka en oikein ole omaa kantaa asiaan osannut muodostaa, niin ärsytti katsella asiaohjelmaa, jossa näytetään aika epätasapainoisesti vain toinen puoli asiaa. Vähän oli unohdettu, että kyllä siellä Pallaksella nytkin joku pistäytyy, jos luontokeskuksessakin käy 40 000 ihmistä vuodessa, ja se on noin 20 prosenttia koko kävijämäärästä. Hangaskurussa ollaan ilmeisesti lirissä, kirjaimellisesti, kun patikoijille tulee vessahätä. Jaa-a. Mistä sitten löytyisi oikea keskitie. Enpä kuitenkaan ihmettele, jos muoniolaisia ketuttaa, varsinkaan Kittilän kunnanjohtajan kommenttien jälkeen. Saa nähdä, miten seutukuntayhteistyö tämän jälkeen jaksaa.

Mutta alkuperäiseen asiaan: Kellot siirtyivät kesäaikaan, mutta toimittaja on tainnut jäädä talviaikaan. En oikein käsitä, miksi ihmistä kiusataan viisarien vääntämisellä, kun se sekoittaa unirytmin pitkäksi aikaa. Jos vielä saadaan tänne oma meän aika, ehdotan, ettei siinä siirretä kelloja mihinkään päin.

Onneksi aikaero kesän ja talven välillä ei tunnu kaikissa. Kylätoiminta taitaa heräillä talviunilta. Pidä mielessä -palstalle poksahtelee eri kylien kokoontumishetkiä joka viikko. Sieppijärven kylän sivuilla keskustellaan kiivaasti kylän kehittämisestä. Venejärvellä vedetään nuottaa. Virkistyminen tuntuu hyvältä.

On tietysti jollain tavalla epäreilua, ettei kylillä saa nukkua samalla tavalla kuin keskustassa, mutta toisaalta, kyllä kylä kerää hyödyn kotiin. Se on se paljon puhuttu imagovaltti, yhdessä tekemisen meininki.

Onneksi Kolarin keskustassakin herätään, pitkästä unesta. Kesti hetken aikaa itsekin herätä ajatukseen, että kylähän tämä tässäkin on, oma kotikylä. Siinä suhteessa kyllä muilla kylillä on selvä kotikenttäetu: niiden ei tarvitse vääntää rautalangasta, että tässä ollaan kylä. Kylillä vedetään yhtä köyttä, eikä harata joka suuntaan.

Toivottavasti sama meininki löytyy myös tähän isolle kylälle. Ja kaikkein parasta olisi, jos Kolarin kylä saisi matkaan muutkin kylät eikä jäätäisi kyyristelemään eri nurkkiin. Pistetään pystyyn yhteiset kylämarkkinat: hehkutetaan kyläelämää, myydään tontteja ja vuokrataan taloja, laitetaan kylät kerralla maailmankartalle.

Pikkupaikkaistumisen merkkejä

Aviomies osti perjantaina kaupasta sikspäkin kaljaa. Tuumasi kotiin tullessaan, että jos joskus pidetään juhlat, ei taideta kehdata ostaa Kolarista juomia, katsovat pian kaupassa. Niin se vain tarttuu, pieni paikkakunta. Mieheni on kasvanut elämänsä ensi ajat Helsingissä, Kuopiossa ja viimoiset pyräykset Tampereella. Siihen nähden aika hyvä suoritus, että kaupunkilaispojasta alkaa kuoriutua pientä paikkakuntaa pintaan näin pian.

Minulle paineistuminen on helpompaa, kun olen pienellä paikkakunnalla kasvanut. Jotenkin sitä on ihmetellytkin, että kuinka päätyi pikkukuntaan, kun aina vannoi, ettei ainakaan sellaiseen palaa. Jälkeenpäin ajatellen muistan tosin hetken, jona päätin, etten halua asua Tampereella. Se oli viime vuoden helmikuussa, kun ajeltiin miehen veljen valatilaisuuteen Pohjois-Karjalaan. Oli kunnon pakkanen, mäkiä ja mahdottomasti lunta. Silloin se iski, talven kaipuu.

Tällaisessa pienessä paikassa on se hyvä puoli, että ihmiset tuntevat, pitävät huolta ja tietävät, jos jokin on vinossa. Sitten on se huono puoli, että ihmiset Tuntevat, Pitävät huolta ja Tietävät, jos jokin on vinossa. Tosin meillä on vasta niitä hyviä kokemuksia. Jotenkin erityisen mukavaa on aina käydä lähikaupassa, kun siellä myyjät jutustelevat. Pikkusiskonkin jo tunnistavat, mistä sisko oli aika tohkeissaan (samoin mies, kun kysyvät kotiutumisesta paikkakunnalle).

Toivottavasti tuntuu aina yhtä mukavalta. Minua varoiteltiin aluksi kovasti, että täällä juoruillaan, eikä kannata kauheasti puhella asioistaan. Toistaiseksi ei onneksi ole sattunut omiin korviin itsestä juoruja. Ehkä siksi, että tutut taitavat olla melkein kaikki junantuomia. Kenties sitä vähän arkaileekin paikallisia, että mitä jos pitävät ihan ryökäleenä, eikä sitten uskalla ärräpäitä päästellä täyslaidalta.

Hullua kyllä. Ei kukaan ole olettanut, että täällä olisi minkäänmoinen tai muotoinen. Sosiaaliset paineet sitä keksii itse, tai ainakin niistä itse ottaa pulttia jos on ottaakseen. Niin kuin yksi tuttu sanoi,kun pohdiskelin puolijulkista työpaikkaani: se on kyllä ihan ok vetää lähibaarissa kännit.

Ja niin kai ne muutkin tekevät, jos siltä tuntuu.


ps.talvelle hiihtokilometrejä 30. Kutkuttaa hakea lisää, kun kelit ovat loistavat.

Naps sanoo talven selkä

Viikonloppuna aloin olla jo vähän huolissani. Täällä oli niin lämmin sää, etten tarvinnut villasukkia saati säärystimiä. Toppavermeissä tuli iltalenkillä hiki. Mutisin jo itsekseni, että täällähän on lämmintä kuin maaliskuussa. Kesti vähän aikaa hoksata, että siellähän mennään, ja kovaa kohti huhtikuuta. Mutta tämmöisiin keleihin totuin kotona Muurasjärvellä. Sinne on sentään 500 kilometriä.

Olin kai kuvitellut, että talvi jatkuisi täällä pidempään. Tiet olivat jo aika sulat viikonloppuna ja alkoi tuntua kevätkihinää. Sitten satoi päälle lunta. Sisko testasi hinauspalvelun sujuvuutta Äkäslompolon tieltä tullessa (ettei tarvitse pohdiskella, kuka siinä penkassa on käynyt). Luikasta on. Ehkä se talvi vielä iskee takaisin. Mielenkiintoista nähdä, mitä kevät täällä on. Minulle on jäänyt puheista sellainen mielikuva, että kevät on vielä parempi kuin syksy tai talvi. Sitä en oikein osaa kuvitella.

Viime viikolla aloitin hiihtokauden (vihdoin). Armoton 30 kilometrin viikkosuunnitelma kyllä suli, ensimmäiselle viikolle sain kasaan vain vaivaisen kympin. Ehkäpä tänään onnistaa, ja latu olisi hyvässä kelissä luistelusuksille. Pari turistia uhkasi, etteivät tule tänne, jos lumi sulaa ja jääradalle pääsee vain tiellä. Saapas nähdä. Tunturissa kai pitäisi päästä laduille ja mäkeen vielä vappunakin.

Tunturi-Lappi sen kun porskuttaa

On aina yhtä hauskaa, kun omat järjettömät päätökset saavat jälkikäteen järjellistä tukea. Nimittäin muutto tänne Kolariin ei ollut kovin järjellä tehty juttu, enemmänkin siinä mieli vei ja sydän kantoi (yhden kyläilyreissun kokemuksia). Tännepä silti tultiin. Nyt kun katselee taantumaa, ei ollenkaan kaduta. Tampereen seutukunnalle ennustetaan elinkeinoelämään synkkää ensi syksyä. Mutta mitä tekee Tunturi-Lapin seutukunta? On Suomen ainoita, joilla näkymät ovat hyvät. Täytyy toivoa, etteivät etelän ihmiset lakkaa käymästä hiihto-, kala- ja patikkamatkoilla täällä pohjoisessa.Suomalainen ruokkii suomalaista käyttämällä suomalaista.

Taantuma kolisee varmasti jossain kohti rattaissa täälläkin, mutta toistaiseksi tuntuu, etteivät lamaannuttavat uutiset iske paikkakuntaa kovin pahasti. Rakennusala on tosin vielä arvoitus, niin sanoi ainakin päivän lehti. Kaivosyhtiö marssitti mieluummin ulos Ameriikan väkensä kuin pysäytti vaunujen etenemisen Pajalassa. Toivoa, toivoa on siis ilmassa auringon lisäksi.

ps. Asun muuten kunnassa, jossa on lumivyöryjä. Tunturien keskinäiset suhteet taisin juttuun sekoittaa, mutta kiehtovaa, kiehtovaa oli ajatella, että jossakin lumi jylisee alas kovaa vauhtia.

Tuunari työssään

Viikko on tainnut olla hoppu, kun maanantain blogi jäi päivittämättä. Lappilaisten loma näkyy meilläkin, kummallisen hiljainen on työhuone ollut ilman toista toimittajaa.
Viime viikolla sain kuitenkin loistavaa lukijapalautetta. Nimittäin toimituksen postiin tipahti pietarsaarelaisen kalastusvälinefirman esite. Selvästi joku oli lukenut blogia tarkkaan! Esite on nyt kotona tavattavana. Jonkinlaista kevätvipinää on nyt punteissa, koska sain alkuviikosta hirmuisen tuunausinnon päälle. Anoppi ja appi toivat matkassaan laskettelumonot ja -sukset, sekä sukset. Kävin Pudaksen kaupassa ja jatkoin kotiin mukavan palvelun tuoman hyvän mielen ja kahden akryylilakkapullon kanssa. Railalta ostin vielä vetoketjun tulevaan villatakkiin (entiseen pitsiliinaan, villakangastakin taskuihin, villapaitaan ja tekstiiliväriin), ja hetki turistiin niitä näitä.

Nyt kotona pällistelee kaksi uudenkukkeroa menomonoa. Etukäteen sain varoituksia, ettei pinta välttämättä pysy kauan (alusmaalina on auton puskurispray muovipinnoille, päällä metallivärinen spreijaus), mutta onpa ainakin näin alkuun oman näköiset monot.

Hiihtomonoja pitää vielä vähän metsästää, mutta rinteeseen lähden toista kertaa huomenna, vapaapäivällä. Siitäkin jutusta kyseltiin kylällä, miltä on meno alkanut maistua :). Hyvin on, koska lauantainakin kutittaa mäki alla.

Mahdolliset harrastusmahdollisuudet

Olen huomannut, että täällä Kolarissa on ainakin mahdollisia harrastuksia aika paljon. Sitten todellisuudessa se vähän riippuu, mistä se nyt aina roikkuu eli osallistujamäärästä. Olen toivoskellut, josko muutama hassu ihminen vielä ilmoittautuisi kansalaisopiston taekwondon alkeiskurssille, niin saataisiin ryhmä kasaan. Minä ilmoitin jo kurssille lähes kaikki täällä asuvat sukulaiseni ja muistakin täkäläisistä tutuistani puolet. Vielä ei tärpännyt. Siitä laskeskelin päässäni, että kurssista taitaa tulla aika sukuvaltainen, jos se toteutuu.

Muutamalle muullekin kurssille olen innostunut. Ensiapu I näyttäisi toteutuvan. Ehkä täällä on vähän verkkaisempaa (tai sitten minulta jäi jotakin hoksaamatta) asioiden järjestyminen, kurssille ilmoittauduin muistaakseni syyskuussa. Onneksi täällä on hyvä kirjasto, nettitelkka pelittää ja löysin muuttolaatikoista lankavarastoni. Ja sitten vielä se pieni 40-kiloinen kuolan ja koirankarvan sekoitus vaatii lenkittämistä. Koira, ei mies siis.

Siitä huolimatta olisi mukavaa, jos kansalaisopiston hienot suunnitellut kurssit toteutuisivat. Niistä aika moni nappaisi suoraan minun pirtaani. Erilaisia liikuntaharrastusmahdollisuuksiakin tarjolla on monta (osassa ei valitettavasti aika natsaa omiin aikatauluihin).

Pienen paikan ongelma ei taidakaan olla mahdollisuuksissa, vaan enemmän niiden toteutumisessa. Toivottavasti jollakulla heräsi nyt sanoinkuvaamaton himo taekwondon alkeisiin.

PS. Rainerille opistolle terveisiä, että ilmoittaisin taas muutaman ihmisen kurssille. Nyt olisi kolme tulossa suunnistuskurssille. Ja ainakin minä kaipaisin hiihtotekniikkaani petrausta.

Hauenleukoja etsimässä

Minun täytyy opetella kalastamaan. Jos mieluilen asua täällä pidemmästi, on pakko sulautua maastoon. Kalastuksesta ei pääse siinä mihinkään. Enkä oikeastaan haluakaan. En oikeastaan tiedä, olenko elämän vonkamies, mutta olen elänyt ihan tarpeeksi monta vuotta ilman suomalaista järvi(tai joki-)kalaa. Norjalaista lohta saa kaupungissa joka tiskiltä, mutta se hauki, ahven ja siika.. tai että saisi kerran edes madekeittoa. Ei auta, ruvettava on.

Hankaluus on siinä, etten tiedä, mistä aloittaa. Tietoni kalastuksesta rajoittuvat siihen, että hauki on kala. Ehkä pitäisi pyytää pappa kylään, oppisin kokemaan verkkoja. Tosin papalla on kova maine lahnannostajana. On aina pieni riski, että verkoista nousisikin kilokaupalla lahnaa. Niin nimittäin kävi kotona yhtenä kesänä. Ensimmäisenä aamuna järvestä nousi viisikymmentä lahnaa. Illalla niitä ui verkkoon lisää. Koko kylä söi sen viikon lahnaa, ja me kolme seuraavaakin (tämä ei valitettavasti ole kalajuttu). En ikinä enää syö lahnaa, en savustettuna, paistettuna enkä kinuskikastikkeella kuorrutettuna (vaikka niitä lahnoja taitaa olla vieläkin vanhemmilla pakkasessa).

Kalastus on yksi asioita, joiden kanssa ympäri mennään ja yhteen tullaan. Niin kuin hiihtokin. Pienenä en tosin inhonnut kalaa, mutta ei se kuulunut suosikkiruokiini. Nyt sitä on jotenkin palannut perusasioiden äärelle. Valitettavasti sen verran uusavuttomana, että kaikki täytyy aloittaa alkeista.

Kaikki tiet kulkevat pohjoiseen

Hoksasin kaukana asumisesta yhden kätevän juonteen. Pomo kysyi, mitä teemme pääsiäisenä. Huomasin, etten ole ajatellut koko pääsiäistä. Meillä ei ole (ennen kuin äiti lukee tämän blogikirjoituksen) minkäänlaisia suunnitelmia. Haaveilen pitkästä vapaasta, hiihtolenkeistä ja aurinkoisesta ulkoilusäästä.

Kerta on ensimmäinen vuosiin. Yleensä vuotta rytmittää huipputarkoin säännelty koodisto siitä, kumman puolison sukulaisten luona mikäkin vuoden juhlista vietetään. Kukaan ei tietysti meitä ole pakottanut olemaan kummankaan suvun luona, mutta jos toisen suvun luona on vierailtu viimeksi/päivä enemmän/ajomatkan varrella, huomauttaa kyläilykirjanpito asiasta.

Joululoma oli onneksi niin pitkä, että se kattoi molemmat suvut (joskin tarkka raati huomiotsi, etteivät päivät jakaantuneet tasan). Nyt en edes muista, kenen luona meidän pitäisi olla. Kaikki nimittäin tulevat meidän luoksemme pitkin kevättä.

Kun itse olimme etelässä, tuli viikonlopulle aina ajokilometrejä 600, lähdimme kumman suvun luo tahansa. Veikkaan, että vanhemmat ja appivanhemmat vierailevat jatkossa meillä tuplasti entiseen verrattuna. Vanhempien kohdalla vaihtoehto on tietysti logistisesti järkeväkin: kolme siskoa yhdellä kyläreissulla, ja se velikin asuu lähes matkan varrella. Appivanhemmat pääsevät taas hiihtointohimonsa pariin. Ja kun me voimme ajamisen sijaan rauhassa odotella vieraita, tilannetta ei voi kuvailla kuin win–win-tapaukseksi.

Että on se näkökulma on muuttunut muillakin kuin meillä.

Väärin valotettu

Minulla on tapana tutkia lehden sivuilta aina yksi juttu. Nimittäin auringon nousemis- ja laskemisajat. On oma mummoharrastukseni seurailla, kuinka paljon päivä pitenee ja lyhenee. Vaikka päivän pituus tuntuu kyllä selkäpiissäkin. Syksyllä en arvannut, että saisin mitään kaamosoireita. Olin tavallista iloisempi, koska täällä lumessa oli paljon valoisampaa kuin Tampereen pimeässä ja märässä. Tein yhden reissun lumesta asfaltille, eikä tuntunut hyvältä. Hyh.

Mutta niin se on varmaan katsottava, että jotakin kaamos teki. Sen huomasi vasta loppuvuodesta, ja oikeastaan vasta, kun sivusta vinkattiin, että se on kaamosta varmaan. Onneksi vinkkasivat, koska kuvittelin yhtäkkiä muuttuneeni työkyvyttömäksi laiskiaiseksi ja podin aikamoisia tunnontuskia. Joulukuussa alkoi nimittäin olla armottoman väsynyt olo, teki tai oli tekemättä mitä tahansa. En ole mikään aamuvirkku ihminen, mutta tuolloin teki tiukkaa nousta sängystä puoli yhdeksältä arkiaamuna. Kun vasta kymmenen aikaan alkoi näyttää päivältä, ei minun elimistöni tajunnut, että aamu on alkanut jo monta tuntia sitten. Ja kun se päivä ei oikein alkanut, ei se sitten illalla loppunutkaan. Elimistössä kävi jonkinmoinen mylläkkä.

Nytpä on valoa taas täälläkin ja päivärytmi tuntuu asettuneen taas kohdilleen.Ihan pitää ihastella, kun aurinko sen kun köllöttelee taivaalla ja hanki on maassa. Vaikka töissähän se kuluu, ihana aurinkoinen arki.Kumpikohan sitten on parempi, olla töissä, kun ulkona on kurjaa, vai olla töissä, kun on ihanaa. Onneksi saan parin viikon kuluttua sukset. Se on menoa sitten.

Mentaalimaiseman muutos

Pakko sanoa jotakin maisemista: ne ovat hulppeat. Tässä työssä pääsee viikottain ajelemaan johonkin suuntaan, ja vaikka joskus tunti tai kaksi matkoihin turhauttaa, niin on siinä myös puolensa. Saatan lähteä pahalla päällä Muonioon, ja jossakin siinä Kihlangin kohdilla huomaan leppyneeni. Kukapa voisi ajella lumisia tuntureita, punervaa taivasta ja valkoista maata katsellen piristymättä edes vähäsen? Tosin paluumatkalla saattaa käydä niin, että mieli rauhoittuu vähän turhankin hyvin. Pimeä keli, mukavasti raiteinen tie ja vähän lumisadetta. Siitä on rattiinnukahtaminen tehty. Noh. Eihän maisemalääkitys aina toimi, mutta aika usein kuitenkin.

Jotenkin maisema alkaa vähitellen vaikuttaa myös mieleen. Sitä jotenkin kärsivällistyy. Välillä stressilukemani ovat pomppineet aika korkealla, mutta täällä on paljon vaikeampi pitää kiinni hermostumisesta kuin muualla. Niin kuin pomo sanoo: Älä hättäile, kyllä ne asiat jampakoituu. Huomasin tällä viikolla, että sanoma on jotenkin tarttunut, ja sitä huomaamattaan alkaa levittää. Vähän niin kuin taskussa olisi ainaispainos Linnunradan käsikirjaa liftareille. Sen kannessa lukee suurilla kirjaimilla: Don't panic.

Sitä olen kyllä miettinyt, mitä Lapin hulluus on. Onko se halua pysyä täällä, vai halua löytää aina uusi tunturi (onko tunturihulluutta erikseen)? Selasin nimittäin Ylläksen kesäesitettä (101 vinkkiä Ylläkselle). Siellä kerrottiin, että eihän tästä ole kuin neljän tunnin matka Kebnekaiselle. Listallani asioista, jotka on tehtävä, on nyt Enontekiön, Kilpisjärven ja Jäämeren näkemisen lisäksi reissu Norjaan ja Ruotsiin (tämä myös vinkiksi ystäville, joita olen kutsunut ainakin tusinan kylään). Eihän niihin ole täältä kuin hujaus!

Yhteen ja ympäri

Bloggaileminen jäi sunnuntailta, kun oli tuttuja kylässä. Piti tulla tänne Kolariin asti, ennen kuin sosiaalinen elämä vilkastui. Tampereella taisi tulla elettyä vähän erakkoelämää, koska täällä on tullut kylästeltyä enemmän kuin kaupungissa puoleen vuoteen. Ehkä kylästely jotenkin kuuluu Kolariin, ja Muonioon. Ainakin olen saanut monta kutsua kylään ja myös jututettavien luo käymään. En ole ihan tiennyt, voiko niitä lunastella vielä myöhässäkin, jos ei ole ensi kutsumalla päässyt käymään.

Joskus ennen muinoin lapsena oli parasta kaikessa, kun ihmisiä tuli kylään tai itse lähdettiin kylään. Joskus kyläläiset tulivat kesken suursiivouksen, mutta sehän vasta mukavaa olikin (lasten mielestä). Kaupungissa ei tule kylästeltyä. Käydään kahvilla, joskus mennään lenkille tai katsotaan leffaa. Mutta ei juuri kylään, ellei sitten olla menossa bilettämään. Entisistä naapureista tiedän suunnilleen sen, mitä mies oli tupakkapaikalla jututtanut.

Viikonloppuna tuli ensimmäistä kertaa töissä tunne pienestä paikasta. Piti lauantaina pohtia, jututanko pomoa, siskoa vai henkilöä, jota olin haastatellut perjantaina. Tilanne oli kertakaikkisen hassu. Vastaavaan varmaan joutuu kerran jos toisenkin ottamaan jollain tavalla etäisyyttä, jotta saa työt tehtyä. Pienen paikkakunnan kulttuuripersoonat tulevat pakosti tutuiksi matkan varrella. Tai se yksi tietysti onkin jo aika tuttu.

Voihan papana

Kun kerroin työstä lappilaisessa paikallislehdessä, kaveri kysyi heti, olenko jututtanut paljon poromiehiä. Mutta noin Tunturi-Lapissa asuvaksi olen törmännyt yllättävän vähän poroihin. Kerran kävin tekemässä juttua poroerotuksesta. Paliskunnan poroisäntä (googlatkaa, jos ette tiedä, mistä ihmeestä puhun)oli erittäin mukava ja kärsivällinen, vaikka ensikertalaisena kyselin varmaan tyhmiä, ja varsin sellaisia kysymyksiä, joihin hän oli vastannut tuhat kertaa ennenkin.

Tiellä en ole vielä kertaakaan törmännyt puolivilliin ystäväämme, vaikka pari kertaa olen herännyt läheltä piti -tilanteeseen. Niinpä poro on minulle edelleen kiva pörröinen kaveri, joka välillä tallustaa tien laitaa. En edes muista pitää puukkoa matkassa. Jos ajan poron päälle, minun pitää lopettaa se rengasraudalla.

Pääsin tällä viikolla Kätkäsuvannossa ensi kertaa kurkistamaan ristiriitoihin, joita porojen ja porottomien yhteiselo voi tuoda. Luin poronhoitolakia, ja sen suoma turva poronhoidolle näyttää vahvalta. Porolla on oikeus syödä missä syö, kunhan ei ihan pihaan tule (jos tulee, paliskunta hakee ne pois). Poroa ei saa säikyttää pois, ellei yritetä estää aineellisia vahinkoja.

Kyse on vanhasta elinkeinosta, joka halutaan turvata. Eikä se poro nyt niin paha eläin olekaan, kun on katsellut lehmien tallaamaa pihamaata (jos vertaatte lehmän ja poron jätöksiä, ymmärrätte eron). Toisaalta en tiedä, mitä tuumaisin, jos takapihani rajalla söisi ja kakkaisi kaksisataa poroa.

En yritäkään väittää, että ymmärtäisin tilannetta, tai edes tietäisin tarpeeksi. Luultavasti saisin nenilleni, vaikka olisin asunut porotokan keskellä viimeiset puoli vuosikymmentä. Mutta kun minulla ei ole poroja, eikä myöskään maanomistajan intressejä, yritän katsella tilannetta reilusti ulkopuolelta.

Tuntuu hassulta, kuinka mystiseltä koko poronhoito vaikuttaa. Sehän on elinkeino. Elinkeinot muuttuvat ajan saatossa, poronhoitokin. Varmasti on myös paliskuntia ja poronomistajia, jotka vielä hoitavat poroja todella perinteisesti. Mutta siinä vaiheessa, kun alla on moottorikelkka, ei enää puhuta aivan samasta poronhoidosta. Vaikka eipähän heinääkään tehdä enää seipäille, ainakaan muuten kuin fiilistelyn vuoksi.

Kuitenkin poronhoidon ja porottomien ihmisten törmäyskohdassa tuntuu aina vanhan ja uuden rajapinta. Miten maa kuuluu ja kenelle? Oikeastaan olisikin mielenkiintoista paneutua nykyaikaiseen poronhoitoon. Mitä se on, mitä se ei ole, ja mikä mystiikasta on totta?

Vaikka maatalous ja poronhoito eivät ole samanlaisia asioita, näkee maalaistalon tyttö niissä välttämättä jotain samaa. Se sama ei niinkään liity itse elinkeinoon, vaan sen ympärillä kuohuviin tunteisiin ja historiaan. Itse asia jää helposti siihen liittyvien merkitysten varjoon. Historia on rikkaus, mutta myös aikamoinen taakka, jos sen painolla saadaan törmäykseen kova vauhti.

Winter wonderland

Viikonloppuna tuli pistäydyttyä Ylläksellä moneen kertaan. Molemmilla kerroilla jouduin (taas kerran) ihmettelemään paikkaa. En ollenkaan kummastele, jos paikalliset eivät tunne Yllästä omakseen. Äkäslompolo varsinkin tuntuu omalta planeetalta, jolla ei välttämättä ole yhteyttä Kolariin.

Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa. On vain hullua, että Kolarissa tuntee asuvansa keskellä ”ei mitään”. Jopa luonto tuntuu kylällä katoavan kauemmas, jos ei asu väylän varressa. Ylläksellä taas pyörii jatkuva karuselli, vaikka sesonki ei vielä ole edes alkanut. Sellaisessa karusellissa on kiva käydä, mutta että asua? Ajellessani kylttiviidakossa mietin pakostakin, miltä tuntuisi elää keskellä matkailua. Tottuukohan siihen koskaan?

Ehkä se sosiaaliselle ihmisellä on vain mukavaa. Onneksi sentään on myös tuntureita, joilla ei törmää jatkuvasti turisteihin (saati meihin junantuomiin uuveloihin). Ainakin aion elää tässä luulossa, kunnes toisin todistetaan.

Nyt sitten tieto, jota lukijat luultavasti odottavat: perhe on saatu paikkakunnalle lauantaina kello 19.36. Tampere on taaksejäänyttä elämää, kunhan loput muuttolaatikot järjestäytyvät kaappien ja hyllyjen uumeniin. Onkin mielenkiintoista seurata, miten näyttäytyvät vieruskaverille ne asiat, joihin on jo itse ehtinyt tottua.

Kyläihmettelyn ihanuutta

Olen sivusilmällä seuraillut kyläkoulujen kohtaloja kolmella eri paikkakunnalla. Kyläkoulut ovat mielenkiintoinen ilmiö, koska niissä heijastuu mielestäni kunnan ihmisläheisyys. Kysymys tuntuu joka kerta yhtä henkilökohtaiselta, mutta tilanteissa on myös paljon samaa.

I hyvikset eli kyläkoulut opettajineen ja lapsineen. Niissä luovuus kukkii, lapset kasvavat hyviksi ihmisiksi. Idyllin suurin ongelma on liian pieni liikuntasali ja kiistanalainen lasten lukumäärä, usein myös kunnan taloudellinen tilanne.
II pahikset, yleensä kunnanvaltuusto tai koulutoimenjohtaja, joissakin paikoin Pirkanmaata saanut myös lisänimen ”kouluntappaja”. Pahiksien suurin pahuus on puolustajien mielestä siinä, että he eivät kuuntele. Joskus apupahiksena toimii myös Home, joka ajaa pienet koululaiset naapurikouluun, joten lakkautettavaksi saattaakin päätyä ihan eri koulu kuin ajateltiin.
III puolustajat, eli kyläläiset ja koulujen vanhemmat. Ovat kyläkoulujensa valmiit mihin tahansa, jopa sulkemaan silmät tilojen huonolta kunnolta ja kuntatalouden tiukkuudelta. Eivät ole ketään vastaan, vaan pitävät lastensa puolta.
IV vastaanasetetut, eli toisten kylien tai keskustan asukkaat. Eivät sinänsä ole ole toisia vastaan eivätkä halua lakkauttaa mitään keneltäkään, mutta pikkuisen kuitenkin kiinnostaa, miksi juuri noihin muihin lapsiin/opettajiin/tiloihin käytetään suhteessa rahaa enemmän kuin heihin. Mutta ei siis niin, että oltaisiin ketään vastaan.

Edellä mainittu ei ole kannanotto minkään osapuolen puolesta, vaikka kärjekkäästi tilannetta kuvaileekin. On vai niin, että kunnat, kyläkoulut ja sivistystoimenjohtajat painivat samojen asioiden kanssa, oli kunta sitten Lapissa, Pirkanmaalla tai Keski-Suomessa. Harmittavan harvoin kunnissa uskalletaan tehdä luovia ratkaisuja. Kyllä se kyläkoulu voi olla yhtä hyvä, parempikin paikka kuin iso koulukeskus, vaikka koulukeskus voi aivan yhtä hyvin olla hyvä lapselle.

Välillä ihmetyttää, tekevätkö kylät kaikkensa asukkaiden saamiseksi. Tutkin varmuuden vuoksi Vaattojärven, Sieppijärven, Kurtakon ja Äkäslompolon kylien elämää netissä. Tiesin tosin jo etukäteen, mitä sieltä ei löytyisi. Nimittäin tontteja.

Tonttiasia on tietysti ongelma, jos maata ei ole, vaan se on jo täyteen rakennettu tai suojeltu. Jotenkin minulla vain on se kutina, ettei ainakaan kaikilla Kolarin kylillä voi olla sellaista tilannetta. Siinä tapauksessa joku hautoo maata. Vaikka ymmärränkin, että maa on myös perintö eikä sitä haluta luovuttaa kelle tahansa, niin harvempi lapsiperhe osaa henkilökohtaisesti tulla kuihtuvalle kylänraitille kyselemään, oliskos myytävänä punaista tupaa ja perunamaata. Jos joku pistäisi paikat paperille ja viittoisi edes sen, keltä paikkaa voi kysäistä, ei keskusteluja kyläkouluista käytäisi näin usein.Mallia tekemiseen voi katsella vaikka Tykköön seudusta. Muistaakseni Lapinlahdella kyläyhdistys pykäsi talkoilla pystyyn omakotitalon, laittoi ulos ilmoituksen ja katso, perhe muutti.

Muoniosta en ole vielä kovin kummoisesti bloggaillut. Koska naapurikunnan kyläkoulut on jo lakkautettu, niitä ei voi kehua. Mutta vähän lohtua voi antaa siitä, että ei se kyläkoulun lakkautuskaan maailmanloppu ole. Katsokaa vaikka Roomalaisten taloa Muoniossa. Tämän kuukauden ehdoton huippuhetki oli päästä kangosjärveläisten kanssa kokeilemaan karjalanpiirakan tekoa. Eka rääpyle koreilee jo heti tuossa vieressä. Muistin taas, miksi tykkään kylistä. Ei se ilmapiiri ole rakennuksissa eikä instituutioissa, vaan ihmisissä.

Penkassa

Sisko aloittaa oppimisen kantapään kautta. Ihan niin kuin minäkin, pihasta peruuteltiin äsken eturengas kiinni penkkaan ja parin kilometrin päässä vauhdilla käännöksessä toiseen. En ehtinyt kertoa, mitä olen jo ehtinyt oppia: ei kannata kääntää liikaa, eturengas junttaa lumeen (sen olen oppinut kantapään kautta jo ainakin kolme kertaa). Onneksi pois päästiin omin voimin. Tuli jo ihan haba-olo, kun sai puskettua auton pois penkasta.
Lapio on vielä matkalla, mutta siitä tulee auton vakiovarustus. Sen lisäksi tiedän kuitenkin jo muutaman jutun, jotka autossa pitäisi aina olla.
- puukko, jolla saa pienessä hädässä bensatankin auki (ja poron korvat irti)
- narua, jolla vedetään penkasta
- pyyhe ja hammasharja, jotta voi aina käydä saunassa ja jäädä yökylään
- viimeisenä ja tärkeinpänä, minun tapauksessani kartta. On paljon mukavampi ajaa penkkaan oikeassa paikassa kuin väärässä.
Onneksi täällä naapuri auttaa. Kun peruuttelin autoa Reponiementiellä, takapenkki oli täynnä hyviä vinkkejä. Ensimmäisenä pyryaamuna syksyllä kukkakaupan takaovesta ilmestyi auttaja, kun olin puskenut auton (tämä oli se ensimmäinen kantapää, toinen oli sitten Korpilombolossa) penkkaan.
Kerran pääsin itsekin auttamaan. Poroerotuksen muonakuorma olisi jäänyt kulkematta, jos ei Elämäntapa-Erkki olisi saanut auton rattiin toimittajaa. Tosin neuvoja tarvittiin siinäkin, että osasi oikein ajaa auton pois sohjosta. Tämmöistä se on, kun on tullut susirajan toiselta puolelta.
Poroon en ole vielä ajanut, mutta monta kertaa siitä on varoiteltu. Kumpikohan on lappilaisempaa, poroon törmääminen vai se, että onnistuu välttämään törmäyksen?

Isä, poika ja monta uskonhaaraa

Viime viikolla Pajalassa haastateltavani kertoi yllättäen olevansa Laestadiuksen sukua suoraan alenevassa polvessa. Sukulaisuus tunnustettiin vasta 2000-luvulla, sillä kyseinen sukuhaara on tulosta Lars Leevi Laestadiuksen pojan Lorens Wilhelmin aviottomasta suhteesta. Vuoden 2007 sukukirjassa sukuhaara on esillä virallisesti, mutta Pajalassa, lestadiolaisuuden syntysijoilla tieto on ollut vaikea hyväksyä.

Pojan synnit eivät kai ole isän kannettavia. Päätin kuitenkin tutustua lestadiolaisuuteen edes pinnallisesti, jotta ymmärtäisin paremmin. Pintaan matka tyssäsikin, sillä siitä lestadiolaisuus alkoi haarautua niin moniksi paloiksi, että yhtenäisenä pitämäni suuntaus näytti lopulta melko joukolta suuntauksia, jotka haarautuvat edelleen ja joista monet pitävät toisia täysin epälestadiolaisina. Lars Leevin jälkeen liike on haarautunut useita kertoja, enkä ole varma, mistä Laestadius pitäisi laskea alkavaksi tai päätyväksi. Kiivaus tuntuu ympäröivän herätysliikettä joka puolelta: kiivas usko liikkeen sisällä, mutta myös ennakkoluulot liikkeen ympärillä.

Kävin syksyllä ensimmäisellä työviikollani Pajalassa vanhainkodilla. Vanhukset istuivat oleskelutiloissa pöydän ympärillä, ja pöydällä oli korttipakka. Kuvaa varten ehdotin, että vanhukset pelaisivat korttia jutun haastateltavan kanssa. Sympaattisista vanhoista rouvista toinen kieltäytyi, toinen otti kortit käteensä ja kysyi vieruskaverilta, kuinkas niitä pidetään. Ensimmäinen neuvo oli, että kortteja ei yleensä näytetä. Onneksi mitään radikaalimpaa ei tapahtunut. Vanha rouva ei joutunut pelaamaan vaan sai pian laskea kortit käsistään.

Hullua, mutta herätysliikkeen ulkopuolisille liike näyttäytyy juuri tapoina, joita on joskus vaikea ymmärtää: sallittuina pesukonemalleina, telkkarittomuutena ja lapsilaumoina. Niistä taas on helppo kehiä ennakkoluuloja.

En tiedä pääsinkö likellekään ymmärrystä lestadiolaisuudesta, mutta joskus täytyy edes yrittää.

Muuttolaatikkoelämän loppu

Ensi lauantaina elämäni vapaaherrattarena päättyy. Tähän asti olen saanut oleilla pääosin omaan (ja vuorokuukausin koiran) tahtiin. Asunto on ollut mukavan avara, ja olen jo aika hyvin tottunut banaanilaatikkosisustukseen.
Tällainen puolen vuoden yksinäisyys tekee hyvää. Saa kerrankin nautiskella hiljaisuudesta ja tehdä asioita ainoastaan oman päänsä mukaan.
Mutta tänään koko huusholli on täynnä laatikoita. Kerrankin keittiöstä löytyy kihveliä ja kahvelia - jopa mikro ja kahvinkeitin. Vaatekaapit on järjestetty kahden ihmisen vaatteille.
Istuskelen koiran kanssa laatikoiden keskellä ja ihmettelen elämää. Jossakin Salahmin ja Jyväskylän välillä auto pörisee kohti Tamperetta, viimeistä kertaa. En edes osaa kuvitella, miltä tuntuu taas pian olla perheenä, uudella paikkakunnalla ja aivan uudessa elämäntilanteessa. Sen jälkeen muutto 800 kilometriä Tampereesta pohjoiseen on jotenkin lopullista. Tätä on odotettu, mutta jotenkin kumpikaan ei osaa ajatella, että nyt alkaisi elämä.
Olen ihan varma, ettei ole helppoa hypätä takaisin perhe-elämään. Kun kaksi juntturaa ehtii unohtaa, mitä on jakaa tila ja tehdä asioita yhdessä, syntyy kipinöitä, kun kovat päät kolisevat vastatusten. Siinäpä taas hiotaan, mutta onneksi loputon ikävä on vihdoin ohi.

Ensi lauantaina en kuitenkaan saa vielä miestä kotiin. Sen sijaan tänne muuttaa pikkusisko. Olen laittanut kapulan kiertämään. Kohta meitä on siis yhden (ja koiran) sijasta kaksi ja puoli. Onneksi sisko on niin pienikokoinen, että sen voi pakata aina välillä kapsäkkiin ja laittaa kyläilemään viikoksi saareen.

Minulla on olo kuin italialaisen suvun matroonalla. Kerään perhettä ympärille. Katsotaanpa sitten, kuinka syvään tänne juurrutaan.

Kaurismäkeläinen kylänraitti

Kolarin keskusta on ankea. En tiedä, saisiko sitä sanoa ääneen, varsinkaan tuoreena tulijana. Ajatus kolahti päähän, kun näin viime viikolla iltalenkillä pari venäläistä turistia, jotka näyttivät aika eksyneiltä kalliissa vaatteissaan. Mitä ihmettä Kolarin keskusta saattoi heille tarjota? Miltä se näytti ulkopuolisin silmin? Mitenkään erityisen mairitteleva näky ei kylätie ole, vaikka sen pitäisi olla kunnan käyntikortti. Keskusta ei kaipaa yhtään huonokuntoista tai tyhjää rakennusta. 

Asukkaana ankeuteen tottuu. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi kaupat tuntuvat kuihtuvan. Muutaman kilometrin päässä virtaa melkoisesti turisteja. Täällä on palvelua ja persoonallisia yrittäjiä. Välissä on tyhjä aukko, jossa haisee väsähtänyt toivo.  

Kolarin keskusta voisi vetää väkeä rajan takaa ja valtatieltä. Jos Pajalasta pääsee pian Pariisiin, miksi Kolarin keskusta tyytyy vähempään? Keskustan kehittämisestä pitäisi olla näkemyksiä, vaikka hulluja ja mahdottomiakin. Miksei täällä voisi viettää vaikka pakkaspäiviä, tai kehittää paikallispubista keikkapaikkaa, johon esiintyjät jonottavat kuin Pihtiputaan matkahuoltoon. Pikkuisen suhteita, pikkuisen intoa ja pikkuisen talkoohenkeä. Kun tulin Tunturi-Lappiin, totesin ensimmäiseksi, että täällä mahdotonkaan ei ole mahdottomuus. 

Tien varteen kohoavassa Kolarin portissa on puolensa, jos unohdetaan itku palvelujen karkaamisesta. Sille itkulle varmaan nauretaan muutenkin syrjäkylillä.

Risteysalue on mahdollisuus. Kun on tehty yksi pysähdys, on kynnys tutkia keskustan tarjontaa paljon matalampi. Jos Kolarin tarjonta kerrotaan jo portilla, kuihtuva tarjonta voi kääntyä voitoksi.

Luoteis-Lapista päivää

Uudelle paikkakunnalle muuttaessa saa varautua kaikenlaiseen. Hassuimpia kokemuksia on ollut se, että kaikki tuntevat, mutta minä en tunne ketään. Suomalaiset kun eivät juuri nimittele toisiaan. Olen useamman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa ihmiset juttelevat pitkät tovit keskenään, ja kun joku lähtee, toinen kysyy, mikäs se nimi olikaan. Etelämmässä toimi aina seuraava tervehtimistaktiikka: ojennan käden, sanon nimeni ja hymyilen. Vastaukseksi saa kymmenessä tapauksessa yhdeksästä jonkinmoisen nimen.

Täällä yllätyin. Nimen kohdalla on uusi asia: "Sie olet se Katrin sisko. Mie luinkin lehestä". Ja kohdassa, jossa olen aiemmin kuullut nimen, on tyytyväinen hiljaisuus. Toimittajalla on pikkuinen ristituli. Kuinka hyvin minun oletetaan tuntevan? Olenkohan nyt oikean ihmisen kanssa jutustamassa? Mitäs nyt? Aluksi se oli kulttuurisokki. Onneksi tässä työssä voi aina kysyä, tyhmiä ja tärkeitä yhtä lailla, ja nimiä varsinkin.

Opettajaopinnoissa sain kehuja hyvästä nimimuistista, mutta uudella paikkakunnalla piirilevy on ollut kovilla. Minulla on kaksi - tai oikeastaan kolme - kunnallista ihmisiä, jotka on opittava yhdistämään oikeaan alaan, aiheeseen ja maahan. Kyllä ne vielä tarttuvat, mutta suokaa anteeksi, jos sytytys ei aina toimi nopsaan.

Maailman navassa

Uusi vuosi ja uusi blogi. Kolme kuukautta Kolaria takana. Moni kyselee, mitenkä se on sujunut. Siitäpä voi lukea täältä. 

Kun viime syksynä katselin paikkakuntaa tulevan asukkaan silmin, löysin hirmuisen määrän mahdollisuuksia, palveluja ja jopa hampurilaisbaarin. Tähän mennessä Kolarissa on ollut kaikki mitä tarvitsen, paitsi nappiparistoja. Muuttopäätös syntyi syksyllä vajaassa viikossa, vaikka se tarkoitti muutaman kuukauden kaukosuhdetta omaan perheeseen. Joskus pitää vaihtaa näkökulmaa, kerrakseen. Nyt sitä elellään maailman navassa!

Ensimmäisen kerran taisin ajatella, josko Kolari on pikkaisen reitiltä syrjässä, kun yritin viime viikolla etsiä paluureittiä Kuopiosta Kolariin. Ainut yhteys, jota voisi kuvailla silmät kiinni jouheaksi, oli yöjuna Tampereelle ja siitä Kolariin. Viisitoista tuntia, kolme vaihtoa.

Otin junan Pohjanmaalle ja pöryttelin autolla viisisataa kilometriä pohjoiseen. Pakkanen kiristyi matkalla viidellätoista asteella. 

Ehkä silmälaseissa on vieläkin vaaleanpunainen linssi, mutta täällä olo tuntuu hyvältä. Siinä on sentään rosoa, kun voi jutella tuntemattomien kanssa keskellä katua pelkäämättä lompakkonsa puolesta. 

Mutta eläkääpä huoliko. Ei tämä silkaksi silittelyksi mene, vaan matkan varrella mieleen on tarttunut oikeaa asiaakin.