Kun kerroin työstä lappilaisessa paikallislehdessä, kaveri kysyi heti, olenko jututtanut paljon poromiehiä. Mutta noin Tunturi-Lapissa asuvaksi olen törmännyt yllättävän vähän poroihin. Kerran kävin tekemässä juttua poroerotuksesta. Paliskunnan poroisäntä (googlatkaa, jos ette tiedä, mistä ihmeestä puhun)oli erittäin mukava ja kärsivällinen, vaikka ensikertalaisena kyselin varmaan tyhmiä, ja varsin sellaisia kysymyksiä, joihin hän oli vastannut tuhat kertaa ennenkin.
Tiellä en ole vielä kertaakaan törmännyt puolivilliin ystäväämme, vaikka pari kertaa olen herännyt läheltä piti -tilanteeseen. Niinpä poro on minulle edelleen kiva pörröinen kaveri, joka välillä tallustaa tien laitaa. En edes muista pitää puukkoa matkassa. Jos ajan poron päälle, minun pitää lopettaa se rengasraudalla.
Pääsin tällä viikolla Kätkäsuvannossa ensi kertaa kurkistamaan ristiriitoihin, joita porojen ja porottomien yhteiselo voi tuoda. Luin poronhoitolakia, ja sen suoma turva poronhoidolle näyttää vahvalta. Porolla on oikeus syödä missä syö, kunhan ei ihan pihaan tule (jos tulee, paliskunta hakee ne pois). Poroa ei saa säikyttää pois, ellei yritetä estää aineellisia vahinkoja.
Kyse on vanhasta elinkeinosta, joka halutaan turvata. Eikä se poro nyt niin paha eläin olekaan, kun on katsellut lehmien tallaamaa pihamaata (jos vertaatte lehmän ja poron jätöksiä, ymmärrätte eron). Toisaalta en tiedä, mitä tuumaisin, jos takapihani rajalla söisi ja kakkaisi kaksisataa poroa.
En yritäkään väittää, että ymmärtäisin tilannetta, tai edes tietäisin tarpeeksi. Luultavasti saisin nenilleni, vaikka olisin asunut porotokan keskellä viimeiset puoli vuosikymmentä. Mutta kun minulla ei ole poroja, eikä myöskään maanomistajan intressejä, yritän katsella tilannetta reilusti ulkopuolelta.
Tuntuu hassulta, kuinka mystiseltä koko poronhoito vaikuttaa. Sehän on elinkeino. Elinkeinot muuttuvat ajan saatossa, poronhoitokin. Varmasti on myös paliskuntia ja poronomistajia, jotka vielä hoitavat poroja todella perinteisesti. Mutta siinä vaiheessa, kun alla on moottorikelkka, ei enää puhuta aivan samasta poronhoidosta. Vaikka eipähän heinääkään tehdä enää seipäille, ainakaan muuten kuin fiilistelyn vuoksi.
Kuitenkin poronhoidon ja porottomien ihmisten törmäyskohdassa tuntuu aina vanhan ja uuden rajapinta. Miten maa kuuluu ja kenelle? Oikeastaan olisikin mielenkiintoista paneutua nykyaikaiseen poronhoitoon. Mitä se on, mitä se ei ole, ja mikä mystiikasta on totta?
Vaikka maatalous ja poronhoito eivät ole samanlaisia asioita, näkee maalaistalon tyttö niissä välttämättä jotain samaa. Se sama ei niinkään liity itse elinkeinoon, vaan sen ympärillä kuohuviin tunteisiin ja historiaan. Itse asia jää helposti siihen liittyvien merkitysten varjoon. Historia on rikkaus, mutta myös aikamoinen taakka, jos sen painolla saadaan törmäykseen kova vauhti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
ninn, tehomaatalous on muuttunut niin tehokkaaksi, että pienempiä länttejä ei saada enää uusilla isoilla koneketjuilla korjattua esikuivatuksi AIV-rehuksi, vaan palataan entiseen. Ruvetaan tekemään kuivaa heinää pieniltä lohkoilta, ja jos ei varmaa poutaa ole tarpeeksi, myös ensi kesänä heinät nousevat seipäille muutamalta pieneltä lohkolta. Tervetuloa fiilistelemään! Minulle maatalous on tunneasia, kaikki mitä on tehty peltojen hyväksi ja karjanjalostamiseksi, rakennusten kunnostukseksi ja vanhan säilyttämiseksi. Puoliso jo mainitsi, että alahan valmistautua siihen luopumiseen. Minulle se tulee olemaan vaikeaa. Tila näyttää niin erilaiselta kuin kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten, kun tänne palasimme. Olemme yksi lenkki perinteen ketjussa. Olemme tehneet parhaamme, oman osamme. Siten on kehittynyt vahva tunneside maahan ja elinkeinoon, sopeuduttu muutoksiin ja vastattu haasteisiin. Luopuminen on vaikeaa. Uskon, että samalta tuntuu porohoitajista. Näin dokumentin Norjan Lapista, jossa kaksi nuorta tyttöä opettelivat poronhoidon käytännössä jutaamisineen kaikkineen sekä opiskelivat kaiken teoriatieodon ammattikoulussa ja halusivat jatkaa elinkeinoa. Se tuntui hienolta, vaikka elinkeinon harjoittaminen vaikeutuu koko ajan matkailun ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Pihathan saa aina aidattua ja ne vahingot eivät kuitenkaan maata kaada, mitä lehmät ja porot saavat sorkillaan aikaseksi. Ja sillon saa ääneen vähän kirota.
VastaaPoistaVielä lisäyksenä edelliseen: toimittaja on aloittanut kuivaheinän teon seiväskuivatuksen muodossa kuudenviikon ikäisenä. Se tuli todistetusti esille äskettäin katsoituista diakuvista vuodelta 1983. Vaunutkin oli, mutta vauva kulki paremmin sänkipellolla mukana tappilaatikossa.
VastaaPoistavielä edelliseen, ei luopuminen omaisuudesta ole vaikeaa, vaan huoli siitä, hoitaako jatkaja samalla rakkaudella tilaa kuin itse on hoidettu.
VastaaPoista