maanantai 16. helmikuuta 2009

Väärin valotettu

Minulla on tapana tutkia lehden sivuilta aina yksi juttu. Nimittäin auringon nousemis- ja laskemisajat. On oma mummoharrastukseni seurailla, kuinka paljon päivä pitenee ja lyhenee. Vaikka päivän pituus tuntuu kyllä selkäpiissäkin. Syksyllä en arvannut, että saisin mitään kaamosoireita. Olin tavallista iloisempi, koska täällä lumessa oli paljon valoisampaa kuin Tampereen pimeässä ja märässä. Tein yhden reissun lumesta asfaltille, eikä tuntunut hyvältä. Hyh.

Mutta niin se on varmaan katsottava, että jotakin kaamos teki. Sen huomasi vasta loppuvuodesta, ja oikeastaan vasta, kun sivusta vinkattiin, että se on kaamosta varmaan. Onneksi vinkkasivat, koska kuvittelin yhtäkkiä muuttuneeni työkyvyttömäksi laiskiaiseksi ja podin aikamoisia tunnontuskia. Joulukuussa alkoi nimittäin olla armottoman väsynyt olo, teki tai oli tekemättä mitä tahansa. En ole mikään aamuvirkku ihminen, mutta tuolloin teki tiukkaa nousta sängystä puoli yhdeksältä arkiaamuna. Kun vasta kymmenen aikaan alkoi näyttää päivältä, ei minun elimistöni tajunnut, että aamu on alkanut jo monta tuntia sitten. Ja kun se päivä ei oikein alkanut, ei se sitten illalla loppunutkaan. Elimistössä kävi jonkinmoinen mylläkkä.

Nytpä on valoa taas täälläkin ja päivärytmi tuntuu asettuneen taas kohdilleen.Ihan pitää ihastella, kun aurinko sen kun köllöttelee taivaalla ja hanki on maassa. Vaikka töissähän se kuluu, ihana aurinkoinen arki.Kumpikohan sitten on parempi, olla töissä, kun ulkona on kurjaa, vai olla töissä, kun on ihanaa. Onneksi saan parin viikon kuluttua sukset. Se on menoa sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti