Eilen se tapahtui. Heräsin aamulla kauheaan kihinään nilkoissa. Oli pakko herätä korjaamaan asia. Ötökät. Mäkäräiset, hyttyset ja tänään paarma. Toissapäivänä joku rouskutti nilkkaani juuri siltä alueelta, kun kengän ja housunlahkeen väliin jäi paljasta ihoa. Muistin, miksi kesä ei ehkä olekaan lempivuodenaikani ja miksi kaupungissa on kesäisin niin mukavaa.
Olen jo pari viikkoa odotellut kauhulla hyttysten tulemista. Niitä on paljon, eivätkä mokomat varmaan ole vielä kaikki paikalla. Hyttysiä ei huomaa, kun pysyy liikkeellä, mutta jos joutuu hetkeksikään pysähtymään, ne ovat äkkiä kaikki kimpussa.
Tunnen vain piston siellä täällä ja käsi hutkii minkä ehtii. Ihme kyllä en saa kovin kovia kutitusoireita täkäläisistä hyttysistä - lohtu se on laihakin. Tämä kesä näyttää olevan oikein hyvä hyttyskesä. Toivottavasti joku keksii hyttysistä jonkin hittituotteen, johon niitä voidaan kerätä ihmisiä kiusaamasta.
Kelit ovat olleet niin pitkään viileät, etten oikein osaa ottaantua tähän kesään. Tänään lämpöä oli 26 astetta. Mitä lie muualla Suomessa. Minulle se on jo vähän liikaa (ainakin näiden ötököitten kanssa).
Mutta nyt köllöttelen kotona tyytyväisenä kuin possunpaisti. Kolariin on avattu grilli. Semmoinen oikea, mistä saa luukulta kaikkia aliarvostettuja herkkuja, makkaraperunoita ja muita ihanuuksia. Olen tämän vuoden aikana syönyt kerran pitsaa ja kahdesti ranskalaisia (Äkäslompolossa!). Niitä on ollut ehkä vähän ikävä. Nyt pikkuinen masu pömpöttää täynnä burgeria. Hyvä ennenaikainen lomanjuhlistus tämä tämmöinen.
torstai 25. kesäkuuta 2009
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Väliin pudonnut sukupolvi
Olen pohtinut kovasti, miksi Kolarissa on tapana hajottaa pulloja, heittää roskia ja hylätä pitsalaatikot keskustan parkkipaikoille ja tienvarsiin. En ole missään nähnyt samanlaista, en tässä mittakaavassa. Eikä täällä ole roskiksia kadun varressa. Jotenkin koko paikka on turtunut siihen, ettei kukaan voi mitään, kun kaikki jatkuu samaa rataa (Kyseenalaistan!Kukaan ei voi mitään, mutta jokainen voi jotain!).
Aina, jos valitaan ilkivallantekijöiden todennäköiset epäillyt, veikkaan ennemmin nuoria aikuisia kuin viisitoistakesäisiä. Kukaan ei ole niin voiman tunnossaan kuin parikymppinen (tai siihen ikään ikuisesti jämähtänyt), joka on pudonnut kyydistä ja yrittää todistella nuoremmilleen, että on yhä pomo jossakin universumissa.
Ensin oli nousukausi. Sitten romahdus. Nyt jälleen toivoa. Minusta tuntuu, että täällä asuu kokonainen väliin pudonnut sukupolvi, joka ei arvosta kotikuntaansa minkään vertaa, muttei saa aikaan mennä katsomaan, onko onni aidan takana. Jossakin kohti se on tehtävä, jos elämä ei tunnu omalta.
Ehkä se johtuu kaivoksista. Kun ne lähtivät, maailma (kai) romahti. Tästä kylästä tuli paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Ehkä liian monet vanhemmat sanoivat sen lapsilleen. Ehkä liian moni tukehtui toivottomuuteen. Ylläs eri(s)tettiin omaksi kolokseen, joka saman tien muun maailman silmissä voisi julistautua kokonaan erilliseksi vyöhykkeekseen. Sanaa Kolari ei Ylläksellä ole olemassa. Kolari on tämä muu, tämä harmaa. Mutta se ei ole niin. Kolari on yhtä kuin ihmiset, jotka täällä asuvat. Täsmälleen sellainen, jonka ihmiset tästä haluavat tehdä. Minkä tästä haluaisi tehdä?
Minusta tuntuu, että uusi polvi on ymmärtämässä, kuinka täälläkin voi hengittää ja kuinka täältä ponnistaa ihmisiä, joilla on juuret ja ne paljon puhutut siivet. Jopa täältä rumalta kylältä. Toivo. Sillä tehdään ihmeitä.
Mutta kuka saisi kerrottua väliin pudonneille, että tämä on paikka, jota kannattaa arvostaa?
Aina, jos valitaan ilkivallantekijöiden todennäköiset epäillyt, veikkaan ennemmin nuoria aikuisia kuin viisitoistakesäisiä. Kukaan ei ole niin voiman tunnossaan kuin parikymppinen (tai siihen ikään ikuisesti jämähtänyt), joka on pudonnut kyydistä ja yrittää todistella nuoremmilleen, että on yhä pomo jossakin universumissa.
Ensin oli nousukausi. Sitten romahdus. Nyt jälleen toivoa. Minusta tuntuu, että täällä asuu kokonainen väliin pudonnut sukupolvi, joka ei arvosta kotikuntaansa minkään vertaa, muttei saa aikaan mennä katsomaan, onko onni aidan takana. Jossakin kohti se on tehtävä, jos elämä ei tunnu omalta.
Ehkä se johtuu kaivoksista. Kun ne lähtivät, maailma (kai) romahti. Tästä kylästä tuli paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Ehkä liian monet vanhemmat sanoivat sen lapsilleen. Ehkä liian moni tukehtui toivottomuuteen. Ylläs eri(s)tettiin omaksi kolokseen, joka saman tien muun maailman silmissä voisi julistautua kokonaan erilliseksi vyöhykkeekseen. Sanaa Kolari ei Ylläksellä ole olemassa. Kolari on tämä muu, tämä harmaa. Mutta se ei ole niin. Kolari on yhtä kuin ihmiset, jotka täällä asuvat. Täsmälleen sellainen, jonka ihmiset tästä haluavat tehdä. Minkä tästä haluaisi tehdä?
Minusta tuntuu, että uusi polvi on ymmärtämässä, kuinka täälläkin voi hengittää ja kuinka täältä ponnistaa ihmisiä, joilla on juuret ja ne paljon puhutut siivet. Jopa täältä rumalta kylältä. Toivo. Sillä tehdään ihmeitä.
Mutta kuka saisi kerrottua väliin pudonneille, että tämä on paikka, jota kannattaa arvostaa?
torstai 11. kesäkuuta 2009
Naiset!
Aina välillä pysähdyn ja huokaan itsekseni. Olen ihan varma, että täällä asuu jonkinlainen supernaisten rotu. Ne pyörittävät huushollin, miehen, pihan ja lapset. Sitä paitsi näyttävät vielä hyvältä ja jaksavat nauraa elämälle. Ja jos ihmettelee, kuinka jaksavat, niin "ei sole niin vaikeaa, kun on tottunut".
Pitääköhän sellaiseksi naiseksi syntyä, vai voiko sen oppia? Ja mikä tärkeämpää, voiko sen oppia, jos on sen tyyppinen ihminen, että unohtaa kauppareissulta sen, mitä tuli hakemaan ja ostaa sen sijasta kymmenen muuta asiaa?
Minusta suomalaiset naiset ylipäänsä ovat (joskus turhankin) vahvoja, mutta lappilainen nainen on jalostunut ihan omaan luokkaansa. Sille on tietysti historiallinen selitys. Ja vieläkin, kun miehet ovat reissuhommissa, kukapa huushollin hoitaisi, jos ei nainen. Mielenkiintoista on, etteivät miehet vaikuta silti ressukoilta. Tosin en ole ihan puheiden välttämiseksi kovin läheltä tutkinut täkäläisiä miehiä. Ehkä ne kuitenkin ovat kovassa komennossa siinä kuin etelässäkin. Mene ja tiedä, ehkä kovemmassakin.
Toivottavasti täällä ei sairasteta vahvuutta. Tiedättekös, kun ei osaa päästää irti. Kun on aina se, jonka pitää huolehtia, jos on huolehdittavaa lähimaillakaan tai kenenkään kumminkaiman tyttären asioissakaan. Se on nimittäin alituinen huoleni suomalaisesta naisesta: elämän murehtiminen, kun siitä pitäisi nauttia.
Vaikka minusta ihmiset täällä osaavat ottaa elämän oikein. Veljen tyttöystävä Reetta sanoi sen vappuna jotenkin hienosti: ovat lähempänä elämää.
Parasta minusta on, kuinka täällä ihmiset, miehet ja naiset näyttävät säilyttäneen huumorintajunsa, toi elämä vastaan mitä tahansa. Ei sole ko nauraa vain.
Pitääköhän sellaiseksi naiseksi syntyä, vai voiko sen oppia? Ja mikä tärkeämpää, voiko sen oppia, jos on sen tyyppinen ihminen, että unohtaa kauppareissulta sen, mitä tuli hakemaan ja ostaa sen sijasta kymmenen muuta asiaa?
Minusta suomalaiset naiset ylipäänsä ovat (joskus turhankin) vahvoja, mutta lappilainen nainen on jalostunut ihan omaan luokkaansa. Sille on tietysti historiallinen selitys. Ja vieläkin, kun miehet ovat reissuhommissa, kukapa huushollin hoitaisi, jos ei nainen. Mielenkiintoista on, etteivät miehet vaikuta silti ressukoilta. Tosin en ole ihan puheiden välttämiseksi kovin läheltä tutkinut täkäläisiä miehiä. Ehkä ne kuitenkin ovat kovassa komennossa siinä kuin etelässäkin. Mene ja tiedä, ehkä kovemmassakin.
Toivottavasti täällä ei sairasteta vahvuutta. Tiedättekös, kun ei osaa päästää irti. Kun on aina se, jonka pitää huolehtia, jos on huolehdittavaa lähimaillakaan tai kenenkään kumminkaiman tyttären asioissakaan. Se on nimittäin alituinen huoleni suomalaisesta naisesta: elämän murehtiminen, kun siitä pitäisi nauttia.
Vaikka minusta ihmiset täällä osaavat ottaa elämän oikein. Veljen tyttöystävä Reetta sanoi sen vappuna jotenkin hienosti: ovat lähempänä elämää.
Parasta minusta on, kuinka täällä ihmiset, miehet ja naiset näyttävät säilyttäneen huumorintajunsa, toi elämä vastaan mitä tahansa. Ei sole ko nauraa vain.
perjantai 5. kesäkuuta 2009
Talviterveisiä Lapin kesästä
Huijaa! Täällä sataa lunta. Ihan kesän keskelle leijailee pieniä valkoisia hiutaleita. Ei räntää tai rakeita, vaan lunta. Vaikea ajatella, että täällä tulisi kuljettua sortseissa loppukesästäkään.
Tämä viikko on mennyt ohi vilauksessa.Olen aloittanut (olen hyvä aloittamaan, keskinkertainen jatkamaan ja loistava jättämään kesken) harrastuksia, joten huomenna on tiistain jälkeen ensimmäinen ilta, kun olen kotona. Tiistai-illankin istuin ompelukoneen äärellä ja kirosin koneen puolakoteloa, joka lonkutti alalangat jatkuvasti ruttuun. Vanhan maripaitani tuunaaminen kesätopiksi ei ota edistyäkseen, kun joka toinen ommel pitää ottaa uusiksi.
Tiistaina alkoi tämän aamunuokkujan uusi elämä. Puistojumppa klo 7 on ehkä maailman parhaita asioita. Lintujen laulu, aurinko, tuuli ja hyvä seura. Tämä on siis harrastus nro 1, josta aion pitää kiinni, satoi tai paistoi. Meillä on vielä loistava vetäjä, joten kurjaa, jos jumppa loppuu liian vähäisen osallistujamäärän takia.
Harrastus nro 2, jonka jatko on vielä mysteeri, on suunnistus. Kilpasuunnistaja Marko Vapan pitämä alkeiskurssi avasi silmät miettimään suunnistusta ihan uudella tavalla. En hoksannutkaan, miten hauskaa se voi olla. Aiemmin en ole tykännyt, koska kompassi on minulle hepreaa. Tänään olen viisaampi: ei kompassilla suunnisteta, vaan kartalla. Kompassi on vähän niin kuin oikomista. Ehkä taas kerran se on myös yritys olla kuuntelematta luontoa. Koska iso oivallukseni kurssilla oli se, että suunnistus on maaston kuuntelemista, kartan kuuntelemista ja omien vaistojen kuuntelemista.
Tästä voi tulla pitkäaikainen harrastus tai sitten ei. Olen huomannut, että ne harrastukset jäävät, joita on helppo jatkaa ja joita jatkaa HETI alkusykäyksen jälkeen. Ensi torstaina siis matkaan. Jos iltarasteille saa ottaa koiran hihnassa matkaan, tästä ei varmaan tule pelkästään harrastus, vaan pakkomielle.
Noo-o. Illalla harrastus nro 3. Kyläyhdistely. Se on erilaista, koska siinä on sitoutunut ihmisiin. Ei sellaista voi niin vain hylätä. Mutta jos keli jatkuu tällaisena, voidaan pitää uimarannalla saman tien lumiukkotalkoot.
Tämä viikko on mennyt ohi vilauksessa.Olen aloittanut (olen hyvä aloittamaan, keskinkertainen jatkamaan ja loistava jättämään kesken) harrastuksia, joten huomenna on tiistain jälkeen ensimmäinen ilta, kun olen kotona. Tiistai-illankin istuin ompelukoneen äärellä ja kirosin koneen puolakoteloa, joka lonkutti alalangat jatkuvasti ruttuun. Vanhan maripaitani tuunaaminen kesätopiksi ei ota edistyäkseen, kun joka toinen ommel pitää ottaa uusiksi.
Tiistaina alkoi tämän aamunuokkujan uusi elämä. Puistojumppa klo 7 on ehkä maailman parhaita asioita. Lintujen laulu, aurinko, tuuli ja hyvä seura. Tämä on siis harrastus nro 1, josta aion pitää kiinni, satoi tai paistoi. Meillä on vielä loistava vetäjä, joten kurjaa, jos jumppa loppuu liian vähäisen osallistujamäärän takia.
Harrastus nro 2, jonka jatko on vielä mysteeri, on suunnistus. Kilpasuunnistaja Marko Vapan pitämä alkeiskurssi avasi silmät miettimään suunnistusta ihan uudella tavalla. En hoksannutkaan, miten hauskaa se voi olla. Aiemmin en ole tykännyt, koska kompassi on minulle hepreaa. Tänään olen viisaampi: ei kompassilla suunnisteta, vaan kartalla. Kompassi on vähän niin kuin oikomista. Ehkä taas kerran se on myös yritys olla kuuntelematta luontoa. Koska iso oivallukseni kurssilla oli se, että suunnistus on maaston kuuntelemista, kartan kuuntelemista ja omien vaistojen kuuntelemista.
Tästä voi tulla pitkäaikainen harrastus tai sitten ei. Olen huomannut, että ne harrastukset jäävät, joita on helppo jatkaa ja joita jatkaa HETI alkusykäyksen jälkeen. Ensi torstaina siis matkaan. Jos iltarasteille saa ottaa koiran hihnassa matkaan, tästä ei varmaan tule pelkästään harrastus, vaan pakkomielle.
Noo-o. Illalla harrastus nro 3. Kyläyhdistely. Se on erilaista, koska siinä on sitoutunut ihmisiin. Ei sellaista voi niin vain hylätä. Mutta jos keli jatkuu tällaisena, voidaan pitää uimarannalla saman tien lumiukkotalkoot.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
