Makumatka pohjoiseen

Olen tässä lähdössä ruokamatkalle Hettaan. Koska hyvät suunnitelmat muuttuvat aina, jää Pallas vielä valloittamatta ja kiertelemme Ounastunturin maastoissa viikonlopun. Jos kaikki menee niin kuin pitää, reissua kertyy 50-60 kilometriä. Meillä on miljoona kiloa ruokaa, tai ainakin siltä se tuntuu. Sitten, kun alkaa laskemaan, niin ehkä sitä on juuri tarpeeksi. Mies on sitä mieltä, että vähän niukastikin. Minusta kyllä on jo vähän hämäävää, jos matkaan on lähdössä possun ulkofilee nuotiolla paistettavaksi. Ja makkaraakin on kuulemma otettava (vaikka se pitää syödä pian pois, kun ei säily hyvin), ja juustoa, ja vaikka mitä. Olenkin ehkä sitten se maailman ainoa patikalla kävijä, joka on reissulla lihonut.

Eilen harjoittelin yhtä retkeilijän tärkeää taitoa. Vuoleskelin puukolla kuivalihaa ja join päälle kulauksen hyvää viskiä. Jos se maistui hyvältä keskustakaksion keittiössä, niin arvatenkin vielä paremmalta iltanuotiolla erämaassa. Ruotsin kaupasta saa kuulemma parhaat kuivalihat (jos ei siis tee itse. Olen maistanut Jounin tekemää kuivalihaa, ja se vasta jotain olikin). Sieltä saa myös kaikenlaista ekoa, mikä on hyvä juttu. Puoli litraa luomumansikkamehutiivistettä maksoi kolmisen euroa ja on tavattoman hyvää. En kuolemaksenikaan aio laskea kyseisen aineen litrahintaa, koska pidin pulloa halpana.

Kun pakkaa retkelle, alkaa ihmetellä, kuinka paljon roskaa pakkauksista kertyykään. Minua painaa edelleen se, ettei Kolarissa ole mahdollista lajitella (jos ei siis ole kompostia) biojätteitä. Luin juuri vähän aikaa sitten kirjan kasvihuonepäästöistä, ja biojäte on yksi suurimmista, ja etenkin yksi turhimmista, yksilön aiheuttamista päästöistä. Minkään muun jätteen kierrättäminen pois kaatopaikalta ei vähennä yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, jos oikein muistan. Hullua. Onneksi ystävä ehdotti, että voisin tuoda biojätteet heille kompostiin.

Suuri sininen ja kylmä ihminen

Lähdin aamulla soitellen sotaan. Ilman takkia ja lapasia törmäsin suoraan raikkaaseen aamuilmaan. Irrottelin lenkin jälkeen kohmeisia käsiä talutushihnasta hampailla. Minun täytyy hankkia juoksukäsineet, joilla pärjään tämän ajan ennen varsinaista kintaskautta.
Syksy on tulossa, ja minä odotan kovasti. Ensi viikon patikkaretki tosin elää muutoksia. Kaverini ei pääsekään lähtemään, joten mies ja koira taitavat sittenkin saatella minua Hetta–Pallaksella (miksiköhän kukaan ei haluaisi päästää minua matkaan kahdestaan koiran kanssa, vaikka olen niiiin hyvä suunnistaja ja kokenut vaeltaja?).
Mennään siis koko perhe ensimmäistä kertaa kunnolla tuntureihin, paitsi mies, joka marssi Hetasta Pallakselle kymmenen vanhana ja söi silloin elämänsä huonointa käristystä (oli sillä aikuinen matkassa).
Varaustuvissa ei yövytä, tuskinpa ison koiran kanssa myöskään autiotuvissa. Koiran saa tuoda, jos kaikki siihen suostuvat, mutta vähän epäilen, mahtuuko meidä koira kaikkien sydämeen, kun meidän olkkarissakin on välillä ahdasta.
Eilen metsästin ystävien kanssa suurta sinistä upeassa ilta-auringossa. Kauniita, pyöreitä, isoja. Juuri sellaisena minä ne haluan.Yksi ämpäriin, kolme suuhun tuntuu olevan hyvä suhdeluku, vaikka saalis ei kerry kovin nopeasti. Ehkä minun pitäisi hankkia rohmu, muuten pakastemustikat loppuvat kyllä jo ennen ensi lumia.
Nelivuotias mustikkakaverini otti autossa minua käsistä kiinni. "Sulla on kylmät käsit", ja käsi sai ympärilleen lämpöiset lapsenkädet. Elämässä on joskus hetkiä, joiden suuruutta ei voi oikein edes kuvata.

Aina välillä minulla on sellainen olo, etten tee tarpeeksi "lappilaisia" asioita. Mutta sitten taas hölmistyttää: mitä ne tämmöisen junantuoman lappilaiset asiat edes olisivat? Mutta ehkä siksi, että on muuttanut juuri tänne, on suurempi paine tehdä asioita, joita täällä on (ainutlaatuinen) mahdollisuus tehdä. Siis tunturiasioita, ja hilla-asioita ja poroasioita. Niin ja laskettelua talvella.Hahhah. Lapissa asuminenhan ei siis muuta olekaan kuin näitä. Mutta ehkä joskus haluaisin kokeilla asumista Ylläsjärvellä tai Äkäslompolossa. Olisi mahtava lähteä takapihalta tunturiin.
Minua harmittaa hitusen, että ruskakauden aloitusviikonloppuna 4–6.9. olen juuri Etelä-Suomessa rippijuhlissa. Silloin täällä tapahtuu hirveästi, Ylläs Kino, Ruskamaraton Kittilässä ja Muoniossa Ruskarock ja Veeti Kallio.
Aamulla söin Sammalvaaran tuoretta lapinrieskaa ja ajattelin, että elämä ei tästä juuri parane.

ps. Tulkaa huomenna uimarannalle syömään kyläyhdistyksen paistamia makkaroita. Ja etenkin runopiknikiin lausumaan runoja, koska muuten minun pitää keksiä kovasti lausuttavaa.

Nolompi homma

Kestin puoli tuntia helteisellä korpisuolla. Jos olisin kovin totinen ihminen, nolottaisi, mutta on se niin huono saavutus, että pitää nauraa itselleen. Ajattelin, että pitäkööt thaimaalaiset helteiset hillasuot, onpahan tuttua trooppista tunnelmaa. Puolet koko marjan hehkutuksesta taitaa olla sitä, ettei poimiminen ole aina ihan helppoa. Mutta ei se mitään, tykkään enemmän mustikasta, mansikasta tuoreena ja vadelmasta ilman siemeniä (en tykkää siitä, että asiat jäävät hampaan koloon ja niitä kaivellaan jatkuvasti).
Söin kyllä itse hienot (ylikypsät) hillani. Ei mennyt pakkaseen, mies sai vähän jäätelön päälle ja minä söin ne, jotka unohtuivat jääkaappiin. Parhaimmillaan hilla oli mättäällä, semmoinen joka melkein tipahti jo maahan mehunsa painosta. (Soli hyvä)

Minulle on selviämässä pikku hiljaa, ettei ole sama, mistä täältä marjoja poimii, koska paikallisilla on ilmeisesti omat paikat, joissa on ikiaikaisesti käyty marjassa, ja joihin menemistä katsotaan pahalla. Paikka saattaa olla viisikymmentä kilometriä kävijän kotoa, mutta jos siinä on aina käynyt, niin se on kai merkitty sitten ikuisesti kävijän suvulle? Mitä jos sattumalta löytää paikan eikä tiedä? Ei kai enää pidetä vihoja sentään, vaikka suomalaisilta se hyvin onnistuukin.

Olen yrittänyt pähkäillä asiaa kovasti, mutta hassulta se kuulostaa. Jos joku Keski-Suomessa sanoisi, että meillä on 60 km päässä paikka, jossa ollaan aina käyty marjassa ja sinne ei olisi kohteliasta muiden mennä, nauraisivat pihalle. Tai eivät nauraisi, kukaan ei edes uskoisi. Mutta ehkä se on sitten etäisyyskysymys. Meillä nimittäin kotona harmitellaan, kun marjastajat tulevat mökistä 30 metrin päähän poimimaan, mökin ikkunoiden alle. Ihan nuo suomalaiset, tapamarjastajat mustikan maku kielellään.

Olisiko tämä sitten palanen sitä vanhaa lappilaisuutta, josta en ymmärrä ja josta minun ei pitäisikään ymmärtää? Sukupolvia toisensa jälkeen, huikea vyöryvä historia. Vähän surullisena olen lueskellut muoniolaista keskustelua, jossa 20 vuotta sitten paikkakunnalle muuttaneiden ei pitäisi saada päättää asioista, enemmän sanaa pitäisi olla saman aikaa sitten pois muuttaneilla syntyperäisillä.

Se on vaikeaa ymmärtää sellainen, näin ulkoapäin, vaikka varmaan kannan kokijoita on. Jotenkin olen aina kuvitellut, että ihminen omalla työllään ja elämällään ansaitsee paikkansa, ei sukunsa taustoilla. Eikö kuka tahansa jo jonkinlaisen oikeuden omaan kuntaansa sellaisella asumisella saa?