Kyläihmettelyn ihanuutta

Olen sivusilmällä seuraillut kyläkoulujen kohtaloja kolmella eri paikkakunnalla. Kyläkoulut ovat mielenkiintoinen ilmiö, koska niissä heijastuu mielestäni kunnan ihmisläheisyys. Kysymys tuntuu joka kerta yhtä henkilökohtaiselta, mutta tilanteissa on myös paljon samaa.

I hyvikset eli kyläkoulut opettajineen ja lapsineen. Niissä luovuus kukkii, lapset kasvavat hyviksi ihmisiksi. Idyllin suurin ongelma on liian pieni liikuntasali ja kiistanalainen lasten lukumäärä, usein myös kunnan taloudellinen tilanne.
II pahikset, yleensä kunnanvaltuusto tai koulutoimenjohtaja, joissakin paikoin Pirkanmaata saanut myös lisänimen ”kouluntappaja”. Pahiksien suurin pahuus on puolustajien mielestä siinä, että he eivät kuuntele. Joskus apupahiksena toimii myös Home, joka ajaa pienet koululaiset naapurikouluun, joten lakkautettavaksi saattaakin päätyä ihan eri koulu kuin ajateltiin.
III puolustajat, eli kyläläiset ja koulujen vanhemmat. Ovat kyläkoulujensa valmiit mihin tahansa, jopa sulkemaan silmät tilojen huonolta kunnolta ja kuntatalouden tiukkuudelta. Eivät ole ketään vastaan, vaan pitävät lastensa puolta.
IV vastaanasetetut, eli toisten kylien tai keskustan asukkaat. Eivät sinänsä ole ole toisia vastaan eivätkä halua lakkauttaa mitään keneltäkään, mutta pikkuisen kuitenkin kiinnostaa, miksi juuri noihin muihin lapsiin/opettajiin/tiloihin käytetään suhteessa rahaa enemmän kuin heihin. Mutta ei siis niin, että oltaisiin ketään vastaan.

Edellä mainittu ei ole kannanotto minkään osapuolen puolesta, vaikka kärjekkäästi tilannetta kuvaileekin. On vai niin, että kunnat, kyläkoulut ja sivistystoimenjohtajat painivat samojen asioiden kanssa, oli kunta sitten Lapissa, Pirkanmaalla tai Keski-Suomessa. Harmittavan harvoin kunnissa uskalletaan tehdä luovia ratkaisuja. Kyllä se kyläkoulu voi olla yhtä hyvä, parempikin paikka kuin iso koulukeskus, vaikka koulukeskus voi aivan yhtä hyvin olla hyvä lapselle.

Välillä ihmetyttää, tekevätkö kylät kaikkensa asukkaiden saamiseksi. Tutkin varmuuden vuoksi Vaattojärven, Sieppijärven, Kurtakon ja Äkäslompolon kylien elämää netissä. Tiesin tosin jo etukäteen, mitä sieltä ei löytyisi. Nimittäin tontteja.

Tonttiasia on tietysti ongelma, jos maata ei ole, vaan se on jo täyteen rakennettu tai suojeltu. Jotenkin minulla vain on se kutina, ettei ainakaan kaikilla Kolarin kylillä voi olla sellaista tilannetta. Siinä tapauksessa joku hautoo maata. Vaikka ymmärränkin, että maa on myös perintö eikä sitä haluta luovuttaa kelle tahansa, niin harvempi lapsiperhe osaa henkilökohtaisesti tulla kuihtuvalle kylänraitille kyselemään, oliskos myytävänä punaista tupaa ja perunamaata. Jos joku pistäisi paikat paperille ja viittoisi edes sen, keltä paikkaa voi kysäistä, ei keskusteluja kyläkouluista käytäisi näin usein.Mallia tekemiseen voi katsella vaikka Tykköön seudusta. Muistaakseni Lapinlahdella kyläyhdistys pykäsi talkoilla pystyyn omakotitalon, laittoi ulos ilmoituksen ja katso, perhe muutti.

Muoniosta en ole vielä kovin kummoisesti bloggaillut. Koska naapurikunnan kyläkoulut on jo lakkautettu, niitä ei voi kehua. Mutta vähän lohtua voi antaa siitä, että ei se kyläkoulun lakkautuskaan maailmanloppu ole. Katsokaa vaikka Roomalaisten taloa Muoniossa. Tämän kuukauden ehdoton huippuhetki oli päästä kangosjärveläisten kanssa kokeilemaan karjalanpiirakan tekoa. Eka rääpyle koreilee jo heti tuossa vieressä. Muistin taas, miksi tykkään kylistä. Ei se ilmapiiri ole rakennuksissa eikä instituutioissa, vaan ihmisissä.

Penkassa

Sisko aloittaa oppimisen kantapään kautta. Ihan niin kuin minäkin, pihasta peruuteltiin äsken eturengas kiinni penkkaan ja parin kilometrin päässä vauhdilla käännöksessä toiseen. En ehtinyt kertoa, mitä olen jo ehtinyt oppia: ei kannata kääntää liikaa, eturengas junttaa lumeen (sen olen oppinut kantapään kautta jo ainakin kolme kertaa). Onneksi pois päästiin omin voimin. Tuli jo ihan haba-olo, kun sai puskettua auton pois penkasta.
Lapio on vielä matkalla, mutta siitä tulee auton vakiovarustus. Sen lisäksi tiedän kuitenkin jo muutaman jutun, jotka autossa pitäisi aina olla.
- puukko, jolla saa pienessä hädässä bensatankin auki (ja poron korvat irti)
- narua, jolla vedetään penkasta
- pyyhe ja hammasharja, jotta voi aina käydä saunassa ja jäädä yökylään
- viimeisenä ja tärkeinpänä, minun tapauksessani kartta. On paljon mukavampi ajaa penkkaan oikeassa paikassa kuin väärässä.
Onneksi täällä naapuri auttaa. Kun peruuttelin autoa Reponiementiellä, takapenkki oli täynnä hyviä vinkkejä. Ensimmäisenä pyryaamuna syksyllä kukkakaupan takaovesta ilmestyi auttaja, kun olin puskenut auton (tämä oli se ensimmäinen kantapää, toinen oli sitten Korpilombolossa) penkkaan.
Kerran pääsin itsekin auttamaan. Poroerotuksen muonakuorma olisi jäänyt kulkematta, jos ei Elämäntapa-Erkki olisi saanut auton rattiin toimittajaa. Tosin neuvoja tarvittiin siinäkin, että osasi oikein ajaa auton pois sohjosta. Tämmöistä se on, kun on tullut susirajan toiselta puolelta.
Poroon en ole vielä ajanut, mutta monta kertaa siitä on varoiteltu. Kumpikohan on lappilaisempaa, poroon törmääminen vai se, että onnistuu välttämään törmäyksen?

Isä, poika ja monta uskonhaaraa

Viime viikolla Pajalassa haastateltavani kertoi yllättäen olevansa Laestadiuksen sukua suoraan alenevassa polvessa. Sukulaisuus tunnustettiin vasta 2000-luvulla, sillä kyseinen sukuhaara on tulosta Lars Leevi Laestadiuksen pojan Lorens Wilhelmin aviottomasta suhteesta. Vuoden 2007 sukukirjassa sukuhaara on esillä virallisesti, mutta Pajalassa, lestadiolaisuuden syntysijoilla tieto on ollut vaikea hyväksyä.

Pojan synnit eivät kai ole isän kannettavia. Päätin kuitenkin tutustua lestadiolaisuuteen edes pinnallisesti, jotta ymmärtäisin paremmin. Pintaan matka tyssäsikin, sillä siitä lestadiolaisuus alkoi haarautua niin moniksi paloiksi, että yhtenäisenä pitämäni suuntaus näytti lopulta melko joukolta suuntauksia, jotka haarautuvat edelleen ja joista monet pitävät toisia täysin epälestadiolaisina. Lars Leevin jälkeen liike on haarautunut useita kertoja, enkä ole varma, mistä Laestadius pitäisi laskea alkavaksi tai päätyväksi. Kiivaus tuntuu ympäröivän herätysliikettä joka puolelta: kiivas usko liikkeen sisällä, mutta myös ennakkoluulot liikkeen ympärillä.

Kävin syksyllä ensimmäisellä työviikollani Pajalassa vanhainkodilla. Vanhukset istuivat oleskelutiloissa pöydän ympärillä, ja pöydällä oli korttipakka. Kuvaa varten ehdotin, että vanhukset pelaisivat korttia jutun haastateltavan kanssa. Sympaattisista vanhoista rouvista toinen kieltäytyi, toinen otti kortit käteensä ja kysyi vieruskaverilta, kuinkas niitä pidetään. Ensimmäinen neuvo oli, että kortteja ei yleensä näytetä. Onneksi mitään radikaalimpaa ei tapahtunut. Vanha rouva ei joutunut pelaamaan vaan sai pian laskea kortit käsistään.

Hullua, mutta herätysliikkeen ulkopuolisille liike näyttäytyy juuri tapoina, joita on joskus vaikea ymmärtää: sallittuina pesukonemalleina, telkkarittomuutena ja lapsilaumoina. Niistä taas on helppo kehiä ennakkoluuloja.

En tiedä pääsinkö likellekään ymmärrystä lestadiolaisuudesta, mutta joskus täytyy edes yrittää.

Muuttolaatikkoelämän loppu

Ensi lauantaina elämäni vapaaherrattarena päättyy. Tähän asti olen saanut oleilla pääosin omaan (ja vuorokuukausin koiran) tahtiin. Asunto on ollut mukavan avara, ja olen jo aika hyvin tottunut banaanilaatikkosisustukseen.
Tällainen puolen vuoden yksinäisyys tekee hyvää. Saa kerrankin nautiskella hiljaisuudesta ja tehdä asioita ainoastaan oman päänsä mukaan.
Mutta tänään koko huusholli on täynnä laatikoita. Kerrankin keittiöstä löytyy kihveliä ja kahvelia - jopa mikro ja kahvinkeitin. Vaatekaapit on järjestetty kahden ihmisen vaatteille.
Istuskelen koiran kanssa laatikoiden keskellä ja ihmettelen elämää. Jossakin Salahmin ja Jyväskylän välillä auto pörisee kohti Tamperetta, viimeistä kertaa. En edes osaa kuvitella, miltä tuntuu taas pian olla perheenä, uudella paikkakunnalla ja aivan uudessa elämäntilanteessa. Sen jälkeen muutto 800 kilometriä Tampereesta pohjoiseen on jotenkin lopullista. Tätä on odotettu, mutta jotenkin kumpikaan ei osaa ajatella, että nyt alkaisi elämä.
Olen ihan varma, ettei ole helppoa hypätä takaisin perhe-elämään. Kun kaksi juntturaa ehtii unohtaa, mitä on jakaa tila ja tehdä asioita yhdessä, syntyy kipinöitä, kun kovat päät kolisevat vastatusten. Siinäpä taas hiotaan, mutta onneksi loputon ikävä on vihdoin ohi.

Ensi lauantaina en kuitenkaan saa vielä miestä kotiin. Sen sijaan tänne muuttaa pikkusisko. Olen laittanut kapulan kiertämään. Kohta meitä on siis yhden (ja koiran) sijasta kaksi ja puoli. Onneksi sisko on niin pienikokoinen, että sen voi pakata aina välillä kapsäkkiin ja laittaa kyläilemään viikoksi saareen.

Minulla on olo kuin italialaisen suvun matroonalla. Kerään perhettä ympärille. Katsotaanpa sitten, kuinka syvään tänne juurrutaan.

Kaurismäkeläinen kylänraitti

Kolarin keskusta on ankea. En tiedä, saisiko sitä sanoa ääneen, varsinkaan tuoreena tulijana. Ajatus kolahti päähän, kun näin viime viikolla iltalenkillä pari venäläistä turistia, jotka näyttivät aika eksyneiltä kalliissa vaatteissaan. Mitä ihmettä Kolarin keskusta saattoi heille tarjota? Miltä se näytti ulkopuolisin silmin? Mitenkään erityisen mairitteleva näky ei kylätie ole, vaikka sen pitäisi olla kunnan käyntikortti. Keskusta ei kaipaa yhtään huonokuntoista tai tyhjää rakennusta. 

Asukkaana ankeuteen tottuu. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi kaupat tuntuvat kuihtuvan. Muutaman kilometrin päässä virtaa melkoisesti turisteja. Täällä on palvelua ja persoonallisia yrittäjiä. Välissä on tyhjä aukko, jossa haisee väsähtänyt toivo.  

Kolarin keskusta voisi vetää väkeä rajan takaa ja valtatieltä. Jos Pajalasta pääsee pian Pariisiin, miksi Kolarin keskusta tyytyy vähempään? Keskustan kehittämisestä pitäisi olla näkemyksiä, vaikka hulluja ja mahdottomiakin. Miksei täällä voisi viettää vaikka pakkaspäiviä, tai kehittää paikallispubista keikkapaikkaa, johon esiintyjät jonottavat kuin Pihtiputaan matkahuoltoon. Pikkuisen suhteita, pikkuisen intoa ja pikkuisen talkoohenkeä. Kun tulin Tunturi-Lappiin, totesin ensimmäiseksi, että täällä mahdotonkaan ei ole mahdottomuus. 

Tien varteen kohoavassa Kolarin portissa on puolensa, jos unohdetaan itku palvelujen karkaamisesta. Sille itkulle varmaan nauretaan muutenkin syrjäkylillä.

Risteysalue on mahdollisuus. Kun on tehty yksi pysähdys, on kynnys tutkia keskustan tarjontaa paljon matalampi. Jos Kolarin tarjonta kerrotaan jo portilla, kuihtuva tarjonta voi kääntyä voitoksi.

Luoteis-Lapista päivää

Uudelle paikkakunnalle muuttaessa saa varautua kaikenlaiseen. Hassuimpia kokemuksia on ollut se, että kaikki tuntevat, mutta minä en tunne ketään. Suomalaiset kun eivät juuri nimittele toisiaan. Olen useamman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa ihmiset juttelevat pitkät tovit keskenään, ja kun joku lähtee, toinen kysyy, mikäs se nimi olikaan. Etelämmässä toimi aina seuraava tervehtimistaktiikka: ojennan käden, sanon nimeni ja hymyilen. Vastaukseksi saa kymmenessä tapauksessa yhdeksästä jonkinmoisen nimen.

Täällä yllätyin. Nimen kohdalla on uusi asia: "Sie olet se Katrin sisko. Mie luinkin lehestä". Ja kohdassa, jossa olen aiemmin kuullut nimen, on tyytyväinen hiljaisuus. Toimittajalla on pikkuinen ristituli. Kuinka hyvin minun oletetaan tuntevan? Olenkohan nyt oikean ihmisen kanssa jutustamassa? Mitäs nyt? Aluksi se oli kulttuurisokki. Onneksi tässä työssä voi aina kysyä, tyhmiä ja tärkeitä yhtä lailla, ja nimiä varsinkin.

Opettajaopinnoissa sain kehuja hyvästä nimimuistista, mutta uudella paikkakunnalla piirilevy on ollut kovilla. Minulla on kaksi - tai oikeastaan kolme - kunnallista ihmisiä, jotka on opittava yhdistämään oikeaan alaan, aiheeseen ja maahan. Kyllä ne vielä tarttuvat, mutta suokaa anteeksi, jos sytytys ei aina toimi nopsaan.

Maailman navassa

Uusi vuosi ja uusi blogi. Kolme kuukautta Kolaria takana. Moni kyselee, mitenkä se on sujunut. Siitäpä voi lukea täältä. 

Kun viime syksynä katselin paikkakuntaa tulevan asukkaan silmin, löysin hirmuisen määrän mahdollisuuksia, palveluja ja jopa hampurilaisbaarin. Tähän mennessä Kolarissa on ollut kaikki mitä tarvitsen, paitsi nappiparistoja. Muuttopäätös syntyi syksyllä vajaassa viikossa, vaikka se tarkoitti muutaman kuukauden kaukosuhdetta omaan perheeseen. Joskus pitää vaihtaa näkökulmaa, kerrakseen. Nyt sitä elellään maailman navassa!

Ensimmäisen kerran taisin ajatella, josko Kolari on pikkaisen reitiltä syrjässä, kun yritin viime viikolla etsiä paluureittiä Kuopiosta Kolariin. Ainut yhteys, jota voisi kuvailla silmät kiinni jouheaksi, oli yöjuna Tampereelle ja siitä Kolariin. Viisitoista tuntia, kolme vaihtoa.

Otin junan Pohjanmaalle ja pöryttelin autolla viisisataa kilometriä pohjoiseen. Pakkanen kiristyi matkalla viidellätoista asteella. 

Ehkä silmälaseissa on vieläkin vaaleanpunainen linssi, mutta täällä olo tuntuu hyvältä. Siinä on sentään rosoa, kun voi jutella tuntemattomien kanssa keskellä katua pelkäämättä lompakkonsa puolesta. 

Mutta eläkääpä huoliko. Ei tämä silkaksi silittelyksi mene, vaan matkan varrella mieleen on tarttunut oikeaa asiaakin.