Suo, kuokka ja thaimaalainen marjanpoimija

En ole vielä nähnyt yhtään ulkomaalaista marjanpoimijaa. Tuntuu vähän, että olen jäänyt jostain paitsi, kun kyseisistä henkilöistä täällä vaivataan niin paljon suuntaan jos toiseenkin. Vähän keskustelu hämmentää. Luulin, että täällä metsissä ja soilla on tarpeeksi marjoja kaikille. Vaikka nyt on kyllä huono hillavuosi. Hirvittää seurata mielipiteiden kärjistymistä ja toisaalta on surku poimijoita, joille ei tunnu riittävän ymmärrystä. Eivät ne varmaan ole ulkomailla yhtäkkiä keksineet, "Haa, myydäänpä oma työpanoksemme riistohinnalla Suomen Lappiin, tehdään ympärivuorokautisesti töitä ja maksetaan maltaita ylläpidostamme, niin sitten saavat suomalaiset vähän vivahteita maahanmuuttokriittiseen keskusteluunsa".
Kyllä siinä takana on ihan suomalainen, joka ajatuksen on keksinyt rahankilinä korvissaan. Jos tekee mieli tehdä rasistisia huomautuksia, niin tehkääpä niitä suomalaisesta yrityspolitiikasta. Kulttuurit kolisevat, jos ei kouluteta tarpeeksi tunnistamaan kunnollista hillaa. Tuntisinkohan tuota itsekään, vielä sen verran sekapäinen metsässä kulkija.

Minulla on kauhea hinku sieneen tai marjaan, mutta ainakaan lähipäivinä en taida ehtiä, vaikka kuinka kääntäisin allakkaa nurinpäin. Yritän selittää, että ensi viikollakin on mustikoita, sittenpä ovat kypsiä. Mutta ne tatit.. täällä on satanut pari päivää sitten, joten tattia pitäisi olla kuin sieniä sateella. Punikkitatteja on tässä keskustassakin, mutta ehkä niitä ei sentään voi syödä, vaikka muutama viikko sitten nappasinkin kaksi täydellistä herkkutattia tien vierestä polulta.
Mikään ei ole sen herkullisempaa kuin paistettu tatti leivän päällä. Ellei sitten pieni siituva paistettua vuohenjuustoa ja grillattua tomaattia siihen seuraksi. Ehkäpä hiukan balsamicosiirappia ja paahdettuja pinjansiemeniä perään..

Jo karkasi! Ruoka se on, mikä pitää naisen liikkeellä. Sieniin ja marjoihin iskee saalistusvimma. Pakastin on tyhjä, ja se pitäisi täyttää. Sitten voi koko vuoden hyvällä omallatunnolla vältellä sen tyhjäksi syömistä ja tyytyväisenä tietää varautuneensa ruoka-arsenaalillaan vaikka maailmanloppuun.

Nyt kyllä lapittaa

Alan pikkuisen ymmärtää, mitä reissutyöläisen vaimon elämä on. Meillä ei tosin matka ole kuin Kittilään ja takaisin, mutta pidennetty työpäivä tuntuu arjessa. Kun toinen lähtee puoli kuudelta ja palaa samoihin aikoihin illalla, ei tule niin kauheasti puhuttua syntyjä syviä iltaisin. Arki pyörii ihan kohtuullisesti, mutta silloin tällöin olo on yksinäinen, kun väsymys vie puolet perheestä arki-iltaisin. Toisaalta, voisi olla niinkin, ettei perhe olisi kasassa kuin silloin tällöin. Siinä täytyy jo uskoa aika paljon parisuhteeseen. Ei niinkään siksi, etteikö luottaisi, vaan siksi, että etäisyys pahimmassa tapauksessa haalistaa sitä yhteistä yhteyttä.

Oikeastaan piti kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka paljon on ollut sellaisia iloisia tyytyväisiä hetkiä. Pienet hetket ovat niin tärkeitä. Se, että voi istua iltateellä naapurissa. Tai reippailla porukalla ja kuunnella muiden elämän pohdiskelua. Pääsin tunturiin. Ostin kirveen, jota en ole vielä käyttänyt (laavulla oli jo valmiit tulet) ja pähkäilin ystävän kanssa, tarvitaanko patikalle telttaa, jos päivämatkat mitoittaa autiotupien väleihin. Hm. Olen varmasti epäuskottavan onnellinen ihminen. Lyhyt muisti, elämänpituisen onnen salaisuus.

Vähän olen jo kai lappiintunut.Työkeikalla kysyivät, olenko kotoisin täältä, vai miksi olen halunnut tänne tulla. Lähes närkästyin, koska ihan pikkuisen alta paistoi sellainen ajatus, ettei täällä olisi mahdollisuuksia kaikkeen sellaiseen, mihin kaupungissa. Okei, ehkä minun on silloin tällöin ikävä Stockmannin herkkuosastoa, koska sinne saattoi mennä juustotiskille esittämään asiantuntevaa, maistaa juustoja ja ostaa sitten herkullisia pikku nyttösiä matkaan. Mutta kyllä täällä voi nuori aikuinen elää vähintään samalla tavalla kuin muuallakin. Paremminkin.

Syksy saa

Täällä on kesä. Jostakin hupsusta syystä se jaksaa vieläkin hiukan hämmästyttää minua. Odotan jo syksyä. Vielä juhannukseen asti keli oli melko kylmä, mutta sitten heinäkuulle on riittänyt hyviäkin kelejä. Minusta kesä on ollut jopa aika hieno. Kauniita, lämpimiä iltoja ja paljon valoa. Silti minun on jo vähän ikävä syksyä. Se on ainoa vuodenaika, jota en vielä ole täällä nähnyt, ja minusta tuntuu, että siitä tulee suosikkini. Olen aina luullut pitäväni kesästä, mutta joka kesä istun varjossa ihmetellen kuumuutta ja nihkeää oloa.

Kesä herätti minussa uinuneen tunturikuumeen. Talvella tuli käytyä tunturissa vain pari kertaa laskettelemassa (ostoslistalla: lasketteluvermeet) Toissa viikonloppuna patikoimme pienen lenkin Aakenuksella ja nyt minusta tuntuu, että pitäisi pian päästä taas tunturiin. Eksyimme tietysti reitiltä, mikä oli loistavan hienoa, koska opin taas paremmin lukemaan karttaa ja suunnistamaan maastossa. Seikkailu! Haaste! Ratkaistava pähkinä!

Viime viikonloppuna rökästelin Sieppijärvellä, mutta sunnuntaina pääsimme sattumalta käymään Varkaankurussa. Se oli lysti reissu, vaikka hikilämpöisessä kurussa ei kyllä paljon pysähdelty ihastelemaan maisemia. Jäi nälkä.

Viikonlopuksi yritän suostutella patikkareissua Ylläkselle. Tekisi mieli oikein sellaiselle mukavalle parinkymmenen kilometrin patikalle, kiipeämään ylös ja alas ihmettelemään tuulia. Onneksi minulla on kerrankin järkisyyt puolellani: pitäisi päästä tunturiin, jotta oppisin siellä olemaan ja lukemaan karttaa. Syksyllä on nimittäin luvassa klassikkojen klassikko, Hetta–Pallas. Se lähdetään valloittamaan ystävän kanssa ilman miehiä. Luultavasti syömme pähkinöitä ja suklaata (sinänsä ei paha kohtalo) koko reitin, koska tähän asti meillä on aina ollut nuotiontekijä matkassa.

Ei irtoa enää

Katselin tässä jokin aikaa sitten Kolarin myytäviä asuntoja netistä. Ihmettelin, kuinka vähän täällä on myytävän asuntoja, jotka eivät näyttäisi mökeiltä eivätkä sijaitsi mökkialueella. Sellaista nimittäin kaipaisi ihminen, joka haluaa tänne jäädäkseen, luulisin. Kaikkien loma-asuntojen joukossa oli yksi mukavan näköinen ja aika edullinen omakotitalo, josta olisi saanut kovasti remonttikokemusta. Sen ainoa "vika" vain oli, ettei se sijainnut tässä keskustassa vaan kylällä. Ensin en ajatellut asiaa ollenkaan tältä kantilta. Olen sitä mieltä, että jos joskus lapsia tähän maailmaan pykään, lähes velvollisuuteni on muuttaa kylälle, ihan noin koulutuspoliittisena kannanottona.

Haaveilin kuitenkin hetken yön valossa omasta pihasta, omasta kodista (vaikkakin pankin se olisi ollutkin, elleivät olisi nauraneet meitä pihalle). Sitten hoksasin erittäin tärkeän pointin, joka pysäytti (lähes) pohdiskelut.

En minä voi täältä keskustasta mihinkään lähteä.

Tai voin kyllä, mutta en juuri nyt halua. Meillä on juuri niin hyvin kaikki lähellä, ja kaikki tarkoittaa tässä tapauksessa ihmisiä. Meillä on mukavia ystäviä ja tuttuja, joiden kanssa viihtyy. On kyläyhdistelyä ja puulaakia, koiralle lenkkikamuja ja vielä kunnon akkarinki, jonka kanssa voi keksiä vaikka mitä kolttosta. Jos nyt lähtisi toiselle kylällee, pitäisi aloittaa kaikki alusta. Varmasti sieltäkin löytyisi niitä ihania ihmisiä, mutta minä haluan pitää kiinni näistä, jotka meillä jo on. Kun muutin tänne syksyllä, en tuntenut ketään. En tunne vieläkään juuri ketään, mutta kuitenkin muutaman ihmisen, ja siinä on tarpeeksi.

Jos joltakin kylältä sattuu löytymään sellaiset kaksi tai kolme hyväkuntoista ja -hintaista omakotitaloa, niin ainahan voi muuttaa kerralla koko tuttavapiirin.