Olen huomannut, että täällä Kolarissa on ainakin mahdollisia harrastuksia aika paljon. Sitten todellisuudessa se vähän riippuu, mistä se nyt aina roikkuu eli osallistujamäärästä. Olen toivoskellut, josko muutama hassu ihminen vielä ilmoittautuisi kansalaisopiston taekwondon alkeiskurssille, niin saataisiin ryhmä kasaan. Minä ilmoitin jo kurssille lähes kaikki täällä asuvat sukulaiseni ja muistakin täkäläisistä tutuistani puolet. Vielä ei tärpännyt. Siitä laskeskelin päässäni, että kurssista taitaa tulla aika sukuvaltainen, jos se toteutuu.
Muutamalle muullekin kurssille olen innostunut. Ensiapu I näyttäisi toteutuvan. Ehkä täällä on vähän verkkaisempaa (tai sitten minulta jäi jotakin hoksaamatta) asioiden järjestyminen, kurssille ilmoittauduin muistaakseni syyskuussa. Onneksi täällä on hyvä kirjasto, nettitelkka pelittää ja löysin muuttolaatikoista lankavarastoni. Ja sitten vielä se pieni 40-kiloinen kuolan ja koirankarvan sekoitus vaatii lenkittämistä. Koira, ei mies siis.
Siitä huolimatta olisi mukavaa, jos kansalaisopiston hienot suunnitellut kurssit toteutuisivat. Niistä aika moni nappaisi suoraan minun pirtaani. Erilaisia liikuntaharrastusmahdollisuuksiakin tarjolla on monta (osassa ei valitettavasti aika natsaa omiin aikatauluihin).
Pienen paikan ongelma ei taidakaan olla mahdollisuuksissa, vaan enemmän niiden toteutumisessa. Toivottavasti jollakulla heräsi nyt sanoinkuvaamaton himo taekwondon alkeisiin.
PS. Rainerille opistolle terveisiä, että ilmoittaisin taas muutaman ihmisen kurssille. Nyt olisi kolme tulossa suunnistuskurssille. Ja ainakin minä kaipaisin hiihtotekniikkaani petrausta.
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
maanantai 23. helmikuuta 2009
Hauenleukoja etsimässä
Minun täytyy opetella kalastamaan. Jos mieluilen asua täällä pidemmästi, on pakko sulautua maastoon. Kalastuksesta ei pääse siinä mihinkään. Enkä oikeastaan haluakaan. En oikeastaan tiedä, olenko elämän vonkamies, mutta olen elänyt ihan tarpeeksi monta vuotta ilman suomalaista järvi(tai joki-)kalaa. Norjalaista lohta saa kaupungissa joka tiskiltä, mutta se hauki, ahven ja siika.. tai että saisi kerran edes madekeittoa. Ei auta, ruvettava on.
Hankaluus on siinä, etten tiedä, mistä aloittaa. Tietoni kalastuksesta rajoittuvat siihen, että hauki on kala. Ehkä pitäisi pyytää pappa kylään, oppisin kokemaan verkkoja. Tosin papalla on kova maine lahnannostajana. On aina pieni riski, että verkoista nousisikin kilokaupalla lahnaa. Niin nimittäin kävi kotona yhtenä kesänä. Ensimmäisenä aamuna järvestä nousi viisikymmentä lahnaa. Illalla niitä ui verkkoon lisää. Koko kylä söi sen viikon lahnaa, ja me kolme seuraavaakin (tämä ei valitettavasti ole kalajuttu). En ikinä enää syö lahnaa, en savustettuna, paistettuna enkä kinuskikastikkeella kuorrutettuna (vaikka niitä lahnoja taitaa olla vieläkin vanhemmilla pakkasessa).
Kalastus on yksi asioita, joiden kanssa ympäri mennään ja yhteen tullaan. Niin kuin hiihtokin. Pienenä en tosin inhonnut kalaa, mutta ei se kuulunut suosikkiruokiini. Nyt sitä on jotenkin palannut perusasioiden äärelle. Valitettavasti sen verran uusavuttomana, että kaikki täytyy aloittaa alkeista.
Hankaluus on siinä, etten tiedä, mistä aloittaa. Tietoni kalastuksesta rajoittuvat siihen, että hauki on kala. Ehkä pitäisi pyytää pappa kylään, oppisin kokemaan verkkoja. Tosin papalla on kova maine lahnannostajana. On aina pieni riski, että verkoista nousisikin kilokaupalla lahnaa. Niin nimittäin kävi kotona yhtenä kesänä. Ensimmäisenä aamuna järvestä nousi viisikymmentä lahnaa. Illalla niitä ui verkkoon lisää. Koko kylä söi sen viikon lahnaa, ja me kolme seuraavaakin (tämä ei valitettavasti ole kalajuttu). En ikinä enää syö lahnaa, en savustettuna, paistettuna enkä kinuskikastikkeella kuorrutettuna (vaikka niitä lahnoja taitaa olla vieläkin vanhemmilla pakkasessa).
Kalastus on yksi asioita, joiden kanssa ympäri mennään ja yhteen tullaan. Niin kuin hiihtokin. Pienenä en tosin inhonnut kalaa, mutta ei se kuulunut suosikkiruokiini. Nyt sitä on jotenkin palannut perusasioiden äärelle. Valitettavasti sen verran uusavuttomana, että kaikki täytyy aloittaa alkeista.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Kaikki tiet kulkevat pohjoiseen
Hoksasin kaukana asumisesta yhden kätevän juonteen. Pomo kysyi, mitä teemme pääsiäisenä. Huomasin, etten ole ajatellut koko pääsiäistä. Meillä ei ole (ennen kuin äiti lukee tämän blogikirjoituksen) minkäänlaisia suunnitelmia. Haaveilen pitkästä vapaasta, hiihtolenkeistä ja aurinkoisesta ulkoilusäästä.
Kerta on ensimmäinen vuosiin. Yleensä vuotta rytmittää huipputarkoin säännelty koodisto siitä, kumman puolison sukulaisten luona mikäkin vuoden juhlista vietetään. Kukaan ei tietysti meitä ole pakottanut olemaan kummankaan suvun luona, mutta jos toisen suvun luona on vierailtu viimeksi/päivä enemmän/ajomatkan varrella, huomauttaa kyläilykirjanpito asiasta.
Joululoma oli onneksi niin pitkä, että se kattoi molemmat suvut (joskin tarkka raati huomiotsi, etteivät päivät jakaantuneet tasan). Nyt en edes muista, kenen luona meidän pitäisi olla. Kaikki nimittäin tulevat meidän luoksemme pitkin kevättä.
Kun itse olimme etelässä, tuli viikonlopulle aina ajokilometrejä 600, lähdimme kumman suvun luo tahansa. Veikkaan, että vanhemmat ja appivanhemmat vierailevat jatkossa meillä tuplasti entiseen verrattuna. Vanhempien kohdalla vaihtoehto on tietysti logistisesti järkeväkin: kolme siskoa yhdellä kyläreissulla, ja se velikin asuu lähes matkan varrella. Appivanhemmat pääsevät taas hiihtointohimonsa pariin. Ja kun me voimme ajamisen sijaan rauhassa odotella vieraita, tilannetta ei voi kuvailla kuin win–win-tapaukseksi.
Että on se näkökulma on muuttunut muillakin kuin meillä.
Kerta on ensimmäinen vuosiin. Yleensä vuotta rytmittää huipputarkoin säännelty koodisto siitä, kumman puolison sukulaisten luona mikäkin vuoden juhlista vietetään. Kukaan ei tietysti meitä ole pakottanut olemaan kummankaan suvun luona, mutta jos toisen suvun luona on vierailtu viimeksi/päivä enemmän/ajomatkan varrella, huomauttaa kyläilykirjanpito asiasta.
Joululoma oli onneksi niin pitkä, että se kattoi molemmat suvut (joskin tarkka raati huomiotsi, etteivät päivät jakaantuneet tasan). Nyt en edes muista, kenen luona meidän pitäisi olla. Kaikki nimittäin tulevat meidän luoksemme pitkin kevättä.
Kun itse olimme etelässä, tuli viikonlopulle aina ajokilometrejä 600, lähdimme kumman suvun luo tahansa. Veikkaan, että vanhemmat ja appivanhemmat vierailevat jatkossa meillä tuplasti entiseen verrattuna. Vanhempien kohdalla vaihtoehto on tietysti logistisesti järkeväkin: kolme siskoa yhdellä kyläreissulla, ja se velikin asuu lähes matkan varrella. Appivanhemmat pääsevät taas hiihtointohimonsa pariin. Ja kun me voimme ajamisen sijaan rauhassa odotella vieraita, tilannetta ei voi kuvailla kuin win–win-tapaukseksi.
Että on se näkökulma on muuttunut muillakin kuin meillä.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Väärin valotettu
Minulla on tapana tutkia lehden sivuilta aina yksi juttu. Nimittäin auringon nousemis- ja laskemisajat. On oma mummoharrastukseni seurailla, kuinka paljon päivä pitenee ja lyhenee. Vaikka päivän pituus tuntuu kyllä selkäpiissäkin. Syksyllä en arvannut, että saisin mitään kaamosoireita. Olin tavallista iloisempi, koska täällä lumessa oli paljon valoisampaa kuin Tampereen pimeässä ja märässä. Tein yhden reissun lumesta asfaltille, eikä tuntunut hyvältä. Hyh.
Mutta niin se on varmaan katsottava, että jotakin kaamos teki. Sen huomasi vasta loppuvuodesta, ja oikeastaan vasta, kun sivusta vinkattiin, että se on kaamosta varmaan. Onneksi vinkkasivat, koska kuvittelin yhtäkkiä muuttuneeni työkyvyttömäksi laiskiaiseksi ja podin aikamoisia tunnontuskia. Joulukuussa alkoi nimittäin olla armottoman väsynyt olo, teki tai oli tekemättä mitä tahansa. En ole mikään aamuvirkku ihminen, mutta tuolloin teki tiukkaa nousta sängystä puoli yhdeksältä arkiaamuna. Kun vasta kymmenen aikaan alkoi näyttää päivältä, ei minun elimistöni tajunnut, että aamu on alkanut jo monta tuntia sitten. Ja kun se päivä ei oikein alkanut, ei se sitten illalla loppunutkaan. Elimistössä kävi jonkinmoinen mylläkkä.
Nytpä on valoa taas täälläkin ja päivärytmi tuntuu asettuneen taas kohdilleen.Ihan pitää ihastella, kun aurinko sen kun köllöttelee taivaalla ja hanki on maassa. Vaikka töissähän se kuluu, ihana aurinkoinen arki.Kumpikohan sitten on parempi, olla töissä, kun ulkona on kurjaa, vai olla töissä, kun on ihanaa. Onneksi saan parin viikon kuluttua sukset. Se on menoa sitten.
Mutta niin se on varmaan katsottava, että jotakin kaamos teki. Sen huomasi vasta loppuvuodesta, ja oikeastaan vasta, kun sivusta vinkattiin, että se on kaamosta varmaan. Onneksi vinkkasivat, koska kuvittelin yhtäkkiä muuttuneeni työkyvyttömäksi laiskiaiseksi ja podin aikamoisia tunnontuskia. Joulukuussa alkoi nimittäin olla armottoman väsynyt olo, teki tai oli tekemättä mitä tahansa. En ole mikään aamuvirkku ihminen, mutta tuolloin teki tiukkaa nousta sängystä puoli yhdeksältä arkiaamuna. Kun vasta kymmenen aikaan alkoi näyttää päivältä, ei minun elimistöni tajunnut, että aamu on alkanut jo monta tuntia sitten. Ja kun se päivä ei oikein alkanut, ei se sitten illalla loppunutkaan. Elimistössä kävi jonkinmoinen mylläkkä.
Nytpä on valoa taas täälläkin ja päivärytmi tuntuu asettuneen taas kohdilleen.Ihan pitää ihastella, kun aurinko sen kun köllöttelee taivaalla ja hanki on maassa. Vaikka töissähän se kuluu, ihana aurinkoinen arki.Kumpikohan sitten on parempi, olla töissä, kun ulkona on kurjaa, vai olla töissä, kun on ihanaa. Onneksi saan parin viikon kuluttua sukset. Se on menoa sitten.
torstai 12. helmikuuta 2009
Mentaalimaiseman muutos
Pakko sanoa jotakin maisemista: ne ovat hulppeat. Tässä työssä pääsee viikottain ajelemaan johonkin suuntaan, ja vaikka joskus tunti tai kaksi matkoihin turhauttaa, niin on siinä myös puolensa. Saatan lähteä pahalla päällä Muonioon, ja jossakin siinä Kihlangin kohdilla huomaan leppyneeni. Kukapa voisi ajella lumisia tuntureita, punervaa taivasta ja valkoista maata katsellen piristymättä edes vähäsen? Tosin paluumatkalla saattaa käydä niin, että mieli rauhoittuu vähän turhankin hyvin. Pimeä keli, mukavasti raiteinen tie ja vähän lumisadetta. Siitä on rattiinnukahtaminen tehty. Noh. Eihän maisemalääkitys aina toimi, mutta aika usein kuitenkin.
Jotenkin maisema alkaa vähitellen vaikuttaa myös mieleen. Sitä jotenkin kärsivällistyy. Välillä stressilukemani ovat pomppineet aika korkealla, mutta täällä on paljon vaikeampi pitää kiinni hermostumisesta kuin muualla. Niin kuin pomo sanoo: Älä hättäile, kyllä ne asiat jampakoituu. Huomasin tällä viikolla, että sanoma on jotenkin tarttunut, ja sitä huomaamattaan alkaa levittää. Vähän niin kuin taskussa olisi ainaispainos Linnunradan käsikirjaa liftareille. Sen kannessa lukee suurilla kirjaimilla: Don't panic.
Sitä olen kyllä miettinyt, mitä Lapin hulluus on. Onko se halua pysyä täällä, vai halua löytää aina uusi tunturi (onko tunturihulluutta erikseen)? Selasin nimittäin Ylläksen kesäesitettä (101 vinkkiä Ylläkselle). Siellä kerrottiin, että eihän tästä ole kuin neljän tunnin matka Kebnekaiselle. Listallani asioista, jotka on tehtävä, on nyt Enontekiön, Kilpisjärven ja Jäämeren näkemisen lisäksi reissu Norjaan ja Ruotsiin (tämä myös vinkiksi ystäville, joita olen kutsunut ainakin tusinan kylään). Eihän niihin ole täältä kuin hujaus!
Jotenkin maisema alkaa vähitellen vaikuttaa myös mieleen. Sitä jotenkin kärsivällistyy. Välillä stressilukemani ovat pomppineet aika korkealla, mutta täällä on paljon vaikeampi pitää kiinni hermostumisesta kuin muualla. Niin kuin pomo sanoo: Älä hättäile, kyllä ne asiat jampakoituu. Huomasin tällä viikolla, että sanoma on jotenkin tarttunut, ja sitä huomaamattaan alkaa levittää. Vähän niin kuin taskussa olisi ainaispainos Linnunradan käsikirjaa liftareille. Sen kannessa lukee suurilla kirjaimilla: Don't panic.
Sitä olen kyllä miettinyt, mitä Lapin hulluus on. Onko se halua pysyä täällä, vai halua löytää aina uusi tunturi (onko tunturihulluutta erikseen)? Selasin nimittäin Ylläksen kesäesitettä (101 vinkkiä Ylläkselle). Siellä kerrottiin, että eihän tästä ole kuin neljän tunnin matka Kebnekaiselle. Listallani asioista, jotka on tehtävä, on nyt Enontekiön, Kilpisjärven ja Jäämeren näkemisen lisäksi reissu Norjaan ja Ruotsiin (tämä myös vinkiksi ystäville, joita olen kutsunut ainakin tusinan kylään). Eihän niihin ole täältä kuin hujaus!
maanantai 9. helmikuuta 2009
Yhteen ja ympäri
Bloggaileminen jäi sunnuntailta, kun oli tuttuja kylässä. Piti tulla tänne Kolariin asti, ennen kuin sosiaalinen elämä vilkastui. Tampereella taisi tulla elettyä vähän erakkoelämää, koska täällä on tullut kylästeltyä enemmän kuin kaupungissa puoleen vuoteen. Ehkä kylästely jotenkin kuuluu Kolariin, ja Muonioon. Ainakin olen saanut monta kutsua kylään ja myös jututettavien luo käymään. En ole ihan tiennyt, voiko niitä lunastella vielä myöhässäkin, jos ei ole ensi kutsumalla päässyt käymään.
Joskus ennen muinoin lapsena oli parasta kaikessa, kun ihmisiä tuli kylään tai itse lähdettiin kylään. Joskus kyläläiset tulivat kesken suursiivouksen, mutta sehän vasta mukavaa olikin (lasten mielestä). Kaupungissa ei tule kylästeltyä. Käydään kahvilla, joskus mennään lenkille tai katsotaan leffaa. Mutta ei juuri kylään, ellei sitten olla menossa bilettämään. Entisistä naapureista tiedän suunnilleen sen, mitä mies oli tupakkapaikalla jututtanut.
Viikonloppuna tuli ensimmäistä kertaa töissä tunne pienestä paikasta. Piti lauantaina pohtia, jututanko pomoa, siskoa vai henkilöä, jota olin haastatellut perjantaina. Tilanne oli kertakaikkisen hassu. Vastaavaan varmaan joutuu kerran jos toisenkin ottamaan jollain tavalla etäisyyttä, jotta saa työt tehtyä. Pienen paikkakunnan kulttuuripersoonat tulevat pakosti tutuiksi matkan varrella. Tai se yksi tietysti onkin jo aika tuttu.
Joskus ennen muinoin lapsena oli parasta kaikessa, kun ihmisiä tuli kylään tai itse lähdettiin kylään. Joskus kyläläiset tulivat kesken suursiivouksen, mutta sehän vasta mukavaa olikin (lasten mielestä). Kaupungissa ei tule kylästeltyä. Käydään kahvilla, joskus mennään lenkille tai katsotaan leffaa. Mutta ei juuri kylään, ellei sitten olla menossa bilettämään. Entisistä naapureista tiedän suunnilleen sen, mitä mies oli tupakkapaikalla jututtanut.
Viikonloppuna tuli ensimmäistä kertaa töissä tunne pienestä paikasta. Piti lauantaina pohtia, jututanko pomoa, siskoa vai henkilöä, jota olin haastatellut perjantaina. Tilanne oli kertakaikkisen hassu. Vastaavaan varmaan joutuu kerran jos toisenkin ottamaan jollain tavalla etäisyyttä, jotta saa työt tehtyä. Pienen paikkakunnan kulttuuripersoonat tulevat pakosti tutuiksi matkan varrella. Tai se yksi tietysti onkin jo aika tuttu.
torstai 5. helmikuuta 2009
Voihan papana
Kun kerroin työstä lappilaisessa paikallislehdessä, kaveri kysyi heti, olenko jututtanut paljon poromiehiä. Mutta noin Tunturi-Lapissa asuvaksi olen törmännyt yllättävän vähän poroihin. Kerran kävin tekemässä juttua poroerotuksesta. Paliskunnan poroisäntä (googlatkaa, jos ette tiedä, mistä ihmeestä puhun)oli erittäin mukava ja kärsivällinen, vaikka ensikertalaisena kyselin varmaan tyhmiä, ja varsin sellaisia kysymyksiä, joihin hän oli vastannut tuhat kertaa ennenkin.
Tiellä en ole vielä kertaakaan törmännyt puolivilliin ystäväämme, vaikka pari kertaa olen herännyt läheltä piti -tilanteeseen. Niinpä poro on minulle edelleen kiva pörröinen kaveri, joka välillä tallustaa tien laitaa. En edes muista pitää puukkoa matkassa. Jos ajan poron päälle, minun pitää lopettaa se rengasraudalla.
Pääsin tällä viikolla Kätkäsuvannossa ensi kertaa kurkistamaan ristiriitoihin, joita porojen ja porottomien yhteiselo voi tuoda. Luin poronhoitolakia, ja sen suoma turva poronhoidolle näyttää vahvalta. Porolla on oikeus syödä missä syö, kunhan ei ihan pihaan tule (jos tulee, paliskunta hakee ne pois). Poroa ei saa säikyttää pois, ellei yritetä estää aineellisia vahinkoja.
Kyse on vanhasta elinkeinosta, joka halutaan turvata. Eikä se poro nyt niin paha eläin olekaan, kun on katsellut lehmien tallaamaa pihamaata (jos vertaatte lehmän ja poron jätöksiä, ymmärrätte eron). Toisaalta en tiedä, mitä tuumaisin, jos takapihani rajalla söisi ja kakkaisi kaksisataa poroa.
En yritäkään väittää, että ymmärtäisin tilannetta, tai edes tietäisin tarpeeksi. Luultavasti saisin nenilleni, vaikka olisin asunut porotokan keskellä viimeiset puoli vuosikymmentä. Mutta kun minulla ei ole poroja, eikä myöskään maanomistajan intressejä, yritän katsella tilannetta reilusti ulkopuolelta.
Tuntuu hassulta, kuinka mystiseltä koko poronhoito vaikuttaa. Sehän on elinkeino. Elinkeinot muuttuvat ajan saatossa, poronhoitokin. Varmasti on myös paliskuntia ja poronomistajia, jotka vielä hoitavat poroja todella perinteisesti. Mutta siinä vaiheessa, kun alla on moottorikelkka, ei enää puhuta aivan samasta poronhoidosta. Vaikka eipähän heinääkään tehdä enää seipäille, ainakaan muuten kuin fiilistelyn vuoksi.
Kuitenkin poronhoidon ja porottomien ihmisten törmäyskohdassa tuntuu aina vanhan ja uuden rajapinta. Miten maa kuuluu ja kenelle? Oikeastaan olisikin mielenkiintoista paneutua nykyaikaiseen poronhoitoon. Mitä se on, mitä se ei ole, ja mikä mystiikasta on totta?
Vaikka maatalous ja poronhoito eivät ole samanlaisia asioita, näkee maalaistalon tyttö niissä välttämättä jotain samaa. Se sama ei niinkään liity itse elinkeinoon, vaan sen ympärillä kuohuviin tunteisiin ja historiaan. Itse asia jää helposti siihen liittyvien merkitysten varjoon. Historia on rikkaus, mutta myös aikamoinen taakka, jos sen painolla saadaan törmäykseen kova vauhti.
Tiellä en ole vielä kertaakaan törmännyt puolivilliin ystäväämme, vaikka pari kertaa olen herännyt läheltä piti -tilanteeseen. Niinpä poro on minulle edelleen kiva pörröinen kaveri, joka välillä tallustaa tien laitaa. En edes muista pitää puukkoa matkassa. Jos ajan poron päälle, minun pitää lopettaa se rengasraudalla.
Pääsin tällä viikolla Kätkäsuvannossa ensi kertaa kurkistamaan ristiriitoihin, joita porojen ja porottomien yhteiselo voi tuoda. Luin poronhoitolakia, ja sen suoma turva poronhoidolle näyttää vahvalta. Porolla on oikeus syödä missä syö, kunhan ei ihan pihaan tule (jos tulee, paliskunta hakee ne pois). Poroa ei saa säikyttää pois, ellei yritetä estää aineellisia vahinkoja.
Kyse on vanhasta elinkeinosta, joka halutaan turvata. Eikä se poro nyt niin paha eläin olekaan, kun on katsellut lehmien tallaamaa pihamaata (jos vertaatte lehmän ja poron jätöksiä, ymmärrätte eron). Toisaalta en tiedä, mitä tuumaisin, jos takapihani rajalla söisi ja kakkaisi kaksisataa poroa.
En yritäkään väittää, että ymmärtäisin tilannetta, tai edes tietäisin tarpeeksi. Luultavasti saisin nenilleni, vaikka olisin asunut porotokan keskellä viimeiset puoli vuosikymmentä. Mutta kun minulla ei ole poroja, eikä myöskään maanomistajan intressejä, yritän katsella tilannetta reilusti ulkopuolelta.
Tuntuu hassulta, kuinka mystiseltä koko poronhoito vaikuttaa. Sehän on elinkeino. Elinkeinot muuttuvat ajan saatossa, poronhoitokin. Varmasti on myös paliskuntia ja poronomistajia, jotka vielä hoitavat poroja todella perinteisesti. Mutta siinä vaiheessa, kun alla on moottorikelkka, ei enää puhuta aivan samasta poronhoidosta. Vaikka eipähän heinääkään tehdä enää seipäille, ainakaan muuten kuin fiilistelyn vuoksi.
Kuitenkin poronhoidon ja porottomien ihmisten törmäyskohdassa tuntuu aina vanhan ja uuden rajapinta. Miten maa kuuluu ja kenelle? Oikeastaan olisikin mielenkiintoista paneutua nykyaikaiseen poronhoitoon. Mitä se on, mitä se ei ole, ja mikä mystiikasta on totta?
Vaikka maatalous ja poronhoito eivät ole samanlaisia asioita, näkee maalaistalon tyttö niissä välttämättä jotain samaa. Se sama ei niinkään liity itse elinkeinoon, vaan sen ympärillä kuohuviin tunteisiin ja historiaan. Itse asia jää helposti siihen liittyvien merkitysten varjoon. Historia on rikkaus, mutta myös aikamoinen taakka, jos sen painolla saadaan törmäykseen kova vauhti.
maanantai 2. helmikuuta 2009
Winter wonderland
Viikonloppuna tuli pistäydyttyä Ylläksellä moneen kertaan. Molemmilla kerroilla jouduin (taas kerran) ihmettelemään paikkaa. En ollenkaan kummastele, jos paikalliset eivät tunne Yllästä omakseen. Äkäslompolo varsinkin tuntuu omalta planeetalta, jolla ei välttämättä ole yhteyttä Kolariin.
Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa. On vain hullua, että Kolarissa tuntee asuvansa keskellä ”ei mitään”. Jopa luonto tuntuu kylällä katoavan kauemmas, jos ei asu väylän varressa. Ylläksellä taas pyörii jatkuva karuselli, vaikka sesonki ei vielä ole edes alkanut. Sellaisessa karusellissa on kiva käydä, mutta että asua? Ajellessani kylttiviidakossa mietin pakostakin, miltä tuntuisi elää keskellä matkailua. Tottuukohan siihen koskaan?
Ehkä se sosiaaliselle ihmisellä on vain mukavaa. Onneksi sentään on myös tuntureita, joilla ei törmää jatkuvasti turisteihin (saati meihin junantuomiin uuveloihin). Ainakin aion elää tässä luulossa, kunnes toisin todistetaan.
Nyt sitten tieto, jota lukijat luultavasti odottavat: perhe on saatu paikkakunnalle lauantaina kello 19.36. Tampere on taaksejäänyttä elämää, kunhan loput muuttolaatikot järjestäytyvät kaappien ja hyllyjen uumeniin. Onkin mielenkiintoista seurata, miten näyttäytyvät vieruskaverille ne asiat, joihin on jo itse ehtinyt tottua.
Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa. On vain hullua, että Kolarissa tuntee asuvansa keskellä ”ei mitään”. Jopa luonto tuntuu kylällä katoavan kauemmas, jos ei asu väylän varressa. Ylläksellä taas pyörii jatkuva karuselli, vaikka sesonki ei vielä ole edes alkanut. Sellaisessa karusellissa on kiva käydä, mutta että asua? Ajellessani kylttiviidakossa mietin pakostakin, miltä tuntuisi elää keskellä matkailua. Tottuukohan siihen koskaan?
Ehkä se sosiaaliselle ihmisellä on vain mukavaa. Onneksi sentään on myös tuntureita, joilla ei törmää jatkuvasti turisteihin (saati meihin junantuomiin uuveloihin). Ainakin aion elää tässä luulossa, kunnes toisin todistetaan.
Nyt sitten tieto, jota lukijat luultavasti odottavat: perhe on saatu paikkakunnalle lauantaina kello 19.36. Tampere on taaksejäänyttä elämää, kunhan loput muuttolaatikot järjestäytyvät kaappien ja hyllyjen uumeniin. Onkin mielenkiintoista seurata, miten näyttäytyvät vieruskaverille ne asiat, joihin on jo itse ehtinyt tottua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
