Muuttolaatikkoelämän loppu

Ensi lauantaina elämäni vapaaherrattarena päättyy. Tähän asti olen saanut oleilla pääosin omaan (ja vuorokuukausin koiran) tahtiin. Asunto on ollut mukavan avara, ja olen jo aika hyvin tottunut banaanilaatikkosisustukseen.
Tällainen puolen vuoden yksinäisyys tekee hyvää. Saa kerrankin nautiskella hiljaisuudesta ja tehdä asioita ainoastaan oman päänsä mukaan.
Mutta tänään koko huusholli on täynnä laatikoita. Kerrankin keittiöstä löytyy kihveliä ja kahvelia - jopa mikro ja kahvinkeitin. Vaatekaapit on järjestetty kahden ihmisen vaatteille.
Istuskelen koiran kanssa laatikoiden keskellä ja ihmettelen elämää. Jossakin Salahmin ja Jyväskylän välillä auto pörisee kohti Tamperetta, viimeistä kertaa. En edes osaa kuvitella, miltä tuntuu taas pian olla perheenä, uudella paikkakunnalla ja aivan uudessa elämäntilanteessa. Sen jälkeen muutto 800 kilometriä Tampereesta pohjoiseen on jotenkin lopullista. Tätä on odotettu, mutta jotenkin kumpikaan ei osaa ajatella, että nyt alkaisi elämä.
Olen ihan varma, ettei ole helppoa hypätä takaisin perhe-elämään. Kun kaksi juntturaa ehtii unohtaa, mitä on jakaa tila ja tehdä asioita yhdessä, syntyy kipinöitä, kun kovat päät kolisevat vastatusten. Siinäpä taas hiotaan, mutta onneksi loputon ikävä on vihdoin ohi.

Ensi lauantaina en kuitenkaan saa vielä miestä kotiin. Sen sijaan tänne muuttaa pikkusisko. Olen laittanut kapulan kiertämään. Kohta meitä on siis yhden (ja koiran) sijasta kaksi ja puoli. Onneksi sisko on niin pienikokoinen, että sen voi pakata aina välillä kapsäkkiin ja laittaa kyläilemään viikoksi saareen.

Minulla on olo kuin italialaisen suvun matroonalla. Kerään perhettä ympärille. Katsotaanpa sitten, kuinka syvään tänne juurrutaan.