Luoteis-Lapista päivää

Uudelle paikkakunnalle muuttaessa saa varautua kaikenlaiseen. Hassuimpia kokemuksia on ollut se, että kaikki tuntevat, mutta minä en tunne ketään. Suomalaiset kun eivät juuri nimittele toisiaan. Olen useamman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa ihmiset juttelevat pitkät tovit keskenään, ja kun joku lähtee, toinen kysyy, mikäs se nimi olikaan. Etelämmässä toimi aina seuraava tervehtimistaktiikka: ojennan käden, sanon nimeni ja hymyilen. Vastaukseksi saa kymmenessä tapauksessa yhdeksästä jonkinmoisen nimen.

Täällä yllätyin. Nimen kohdalla on uusi asia: "Sie olet se Katrin sisko. Mie luinkin lehestä". Ja kohdassa, jossa olen aiemmin kuullut nimen, on tyytyväinen hiljaisuus. Toimittajalla on pikkuinen ristituli. Kuinka hyvin minun oletetaan tuntevan? Olenkohan nyt oikean ihmisen kanssa jutustamassa? Mitäs nyt? Aluksi se oli kulttuurisokki. Onneksi tässä työssä voi aina kysyä, tyhmiä ja tärkeitä yhtä lailla, ja nimiä varsinkin.

Opettajaopinnoissa sain kehuja hyvästä nimimuistista, mutta uudella paikkakunnalla piirilevy on ollut kovilla. Minulla on kaksi - tai oikeastaan kolme - kunnallista ihmisiä, jotka on opittava yhdistämään oikeaan alaan, aiheeseen ja maahan. Kyllä ne vielä tarttuvat, mutta suokaa anteeksi, jos sytytys ei aina toimi nopsaan.