Viime viikolla Pajalassa haastateltavani kertoi yllättäen olevansa Laestadiuksen sukua suoraan alenevassa polvessa. Sukulaisuus tunnustettiin vasta 2000-luvulla, sillä kyseinen sukuhaara on tulosta Lars Leevi Laestadiuksen pojan Lorens Wilhelmin aviottomasta suhteesta. Vuoden 2007 sukukirjassa sukuhaara on esillä virallisesti, mutta Pajalassa, lestadiolaisuuden syntysijoilla tieto on ollut vaikea hyväksyä.
Pojan synnit eivät kai ole isän kannettavia. Päätin kuitenkin tutustua lestadiolaisuuteen edes pinnallisesti, jotta ymmärtäisin paremmin. Pintaan matka tyssäsikin, sillä siitä lestadiolaisuus alkoi haarautua niin moniksi paloiksi, että yhtenäisenä pitämäni suuntaus näytti lopulta melko joukolta suuntauksia, jotka haarautuvat edelleen ja joista monet pitävät toisia täysin epälestadiolaisina. Lars Leevin jälkeen liike on haarautunut useita kertoja, enkä ole varma, mistä Laestadius pitäisi laskea alkavaksi tai päätyväksi. Kiivaus tuntuu ympäröivän herätysliikettä joka puolelta: kiivas usko liikkeen sisällä, mutta myös ennakkoluulot liikkeen ympärillä.
Kävin syksyllä ensimmäisellä työviikollani Pajalassa vanhainkodilla. Vanhukset istuivat oleskelutiloissa pöydän ympärillä, ja pöydällä oli korttipakka. Kuvaa varten ehdotin, että vanhukset pelaisivat korttia jutun haastateltavan kanssa. Sympaattisista vanhoista rouvista toinen kieltäytyi, toinen otti kortit käteensä ja kysyi vieruskaverilta, kuinkas niitä pidetään. Ensimmäinen neuvo oli, että kortteja ei yleensä näytetä. Onneksi mitään radikaalimpaa ei tapahtunut. Vanha rouva ei joutunut pelaamaan vaan sai pian laskea kortit käsistään.
Hullua, mutta herätysliikkeen ulkopuolisille liike näyttäytyy juuri tapoina, joita on joskus vaikea ymmärtää: sallittuina pesukonemalleina, telkkarittomuutena ja lapsilaumoina. Niistä taas on helppo kehiä ennakkoluuloja.
En tiedä pääsinkö likellekään ymmärrystä lestadiolaisuudesta, mutta joskus täytyy edes yrittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti