keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Kyläihmettelyn ihanuutta

Olen sivusilmällä seuraillut kyläkoulujen kohtaloja kolmella eri paikkakunnalla. Kyläkoulut ovat mielenkiintoinen ilmiö, koska niissä heijastuu mielestäni kunnan ihmisläheisyys. Kysymys tuntuu joka kerta yhtä henkilökohtaiselta, mutta tilanteissa on myös paljon samaa.

I hyvikset eli kyläkoulut opettajineen ja lapsineen. Niissä luovuus kukkii, lapset kasvavat hyviksi ihmisiksi. Idyllin suurin ongelma on liian pieni liikuntasali ja kiistanalainen lasten lukumäärä, usein myös kunnan taloudellinen tilanne.
II pahikset, yleensä kunnanvaltuusto tai koulutoimenjohtaja, joissakin paikoin Pirkanmaata saanut myös lisänimen ”kouluntappaja”. Pahiksien suurin pahuus on puolustajien mielestä siinä, että he eivät kuuntele. Joskus apupahiksena toimii myös Home, joka ajaa pienet koululaiset naapurikouluun, joten lakkautettavaksi saattaakin päätyä ihan eri koulu kuin ajateltiin.
III puolustajat, eli kyläläiset ja koulujen vanhemmat. Ovat kyläkoulujensa valmiit mihin tahansa, jopa sulkemaan silmät tilojen huonolta kunnolta ja kuntatalouden tiukkuudelta. Eivät ole ketään vastaan, vaan pitävät lastensa puolta.
IV vastaanasetetut, eli toisten kylien tai keskustan asukkaat. Eivät sinänsä ole ole toisia vastaan eivätkä halua lakkauttaa mitään keneltäkään, mutta pikkuisen kuitenkin kiinnostaa, miksi juuri noihin muihin lapsiin/opettajiin/tiloihin käytetään suhteessa rahaa enemmän kuin heihin. Mutta ei siis niin, että oltaisiin ketään vastaan.

Edellä mainittu ei ole kannanotto minkään osapuolen puolesta, vaikka kärjekkäästi tilannetta kuvaileekin. On vai niin, että kunnat, kyläkoulut ja sivistystoimenjohtajat painivat samojen asioiden kanssa, oli kunta sitten Lapissa, Pirkanmaalla tai Keski-Suomessa. Harmittavan harvoin kunnissa uskalletaan tehdä luovia ratkaisuja. Kyllä se kyläkoulu voi olla yhtä hyvä, parempikin paikka kuin iso koulukeskus, vaikka koulukeskus voi aivan yhtä hyvin olla hyvä lapselle.

Välillä ihmetyttää, tekevätkö kylät kaikkensa asukkaiden saamiseksi. Tutkin varmuuden vuoksi Vaattojärven, Sieppijärven, Kurtakon ja Äkäslompolon kylien elämää netissä. Tiesin tosin jo etukäteen, mitä sieltä ei löytyisi. Nimittäin tontteja.

Tonttiasia on tietysti ongelma, jos maata ei ole, vaan se on jo täyteen rakennettu tai suojeltu. Jotenkin minulla vain on se kutina, ettei ainakaan kaikilla Kolarin kylillä voi olla sellaista tilannetta. Siinä tapauksessa joku hautoo maata. Vaikka ymmärränkin, että maa on myös perintö eikä sitä haluta luovuttaa kelle tahansa, niin harvempi lapsiperhe osaa henkilökohtaisesti tulla kuihtuvalle kylänraitille kyselemään, oliskos myytävänä punaista tupaa ja perunamaata. Jos joku pistäisi paikat paperille ja viittoisi edes sen, keltä paikkaa voi kysäistä, ei keskusteluja kyläkouluista käytäisi näin usein.Mallia tekemiseen voi katsella vaikka Tykköön seudusta. Muistaakseni Lapinlahdella kyläyhdistys pykäsi talkoilla pystyyn omakotitalon, laittoi ulos ilmoituksen ja katso, perhe muutti.

Muoniosta en ole vielä kovin kummoisesti bloggaillut. Koska naapurikunnan kyläkoulut on jo lakkautettu, niitä ei voi kehua. Mutta vähän lohtua voi antaa siitä, että ei se kyläkoulun lakkautuskaan maailmanloppu ole. Katsokaa vaikka Roomalaisten taloa Muoniossa. Tämän kuukauden ehdoton huippuhetki oli päästä kangosjärveläisten kanssa kokeilemaan karjalanpiirakan tekoa. Eka rääpyle koreilee jo heti tuossa vieressä. Muistin taas, miksi tykkään kylistä. Ei se ilmapiiri ole rakennuksissa eikä instituutioissa, vaan ihmisissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti