Väliin pudonnut sukupolvi

Olen pohtinut kovasti, miksi Kolarissa on tapana hajottaa pulloja, heittää roskia ja hylätä pitsalaatikot keskustan parkkipaikoille ja tienvarsiin. En ole missään nähnyt samanlaista, en tässä mittakaavassa. Eikä täällä ole roskiksia kadun varressa. Jotenkin koko paikka on turtunut siihen, ettei kukaan voi mitään, kun kaikki jatkuu samaa rataa (Kyseenalaistan!Kukaan ei voi mitään, mutta jokainen voi jotain!).

Aina, jos valitaan ilkivallantekijöiden todennäköiset epäillyt, veikkaan ennemmin nuoria aikuisia kuin viisitoistakesäisiä. Kukaan ei ole niin voiman tunnossaan kuin parikymppinen (tai siihen ikään ikuisesti jämähtänyt), joka on pudonnut kyydistä ja yrittää todistella nuoremmilleen, että on yhä pomo jossakin universumissa.

Ensin oli nousukausi. Sitten romahdus. Nyt jälleen toivoa. Minusta tuntuu, että täällä asuu kokonainen väliin pudonnut sukupolvi, joka ei arvosta kotikuntaansa minkään vertaa, muttei saa aikaan mennä katsomaan, onko onni aidan takana. Jossakin kohti se on tehtävä, jos elämä ei tunnu omalta.

Ehkä se johtuu kaivoksista. Kun ne lähtivät, maailma (kai) romahti. Tästä kylästä tuli paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Ehkä liian monet vanhemmat sanoivat sen lapsilleen. Ehkä liian moni tukehtui toivottomuuteen. Ylläs eri(s)tettiin omaksi kolokseen, joka saman tien muun maailman silmissä voisi julistautua kokonaan erilliseksi vyöhykkeekseen. Sanaa Kolari ei Ylläksellä ole olemassa. Kolari on tämä muu, tämä harmaa. Mutta se ei ole niin. Kolari on yhtä kuin ihmiset, jotka täällä asuvat. Täsmälleen sellainen, jonka ihmiset tästä haluavat tehdä. Minkä tästä haluaisi tehdä?

Minusta tuntuu, että uusi polvi on ymmärtämässä, kuinka täälläkin voi hengittää ja kuinka täältä ponnistaa ihmisiä, joilla on juuret ja ne paljon puhutut siivet. Jopa täältä rumalta kylältä. Toivo. Sillä tehdään ihmeitä.

Mutta kuka saisi kerrottua väliin pudonneille, että tämä on paikka, jota kannattaa arvostaa?