Uudessa paikassa on usein kummallinen tunne, että pikkuasiat, joita ei oikein osaa määrittää, ovat eri tavalla. Ensimmäiseen niistä taisin törmätä ehkä viikko muuttoni jälkeen. Olin jo pari päivää miettinyt sitä, ettei täällä tule mainospostia. Viiden päivän kuluttua aloin pohtia, eikö edes minulle tule postia, vaikka olin tehnyt osoitteenmuutoksen ajoissa. Vasta muutama tunti siitä hoksasin, että minulla saattaa olla postilaatikko, eikä posti tulekaan oviluukusta sisään.
Toinen juttu, jota olen summaillut, on naisten hiusmalli. En tiedä olenko oikeassa, mutta minusta täällä on aika suosittua pitää lyhyttä tummaa tukkaa, jossa on jokin räväkkä raita. Se on tyylikäs malli, tietty myös siksi, että minullakin oli samanlainen.
Koirien kanssa on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jos keskustassa olisi ollut yhtä paljon haukkuvia ulkokoiria, olisi naapuripartio jo saanut hepulin. Omat korvat eivät enää edes kuule sitä, toivottavasti eivät muidenkaan.
Ehkä se on vain mutua, mutta täällä on ollut enemmän ihmisiä omien silmien tasalla kuin etelässä. Siis lyhyitä. Kun ihmiset vastaavat puhelimeen, he vastaavat etunimellään, vaikkeivat tuntisi soittajaa. Se on hassua. Tuleepa sellainen rento keskustelusävy heti keskustelun alkuun.
Ehkä yksi kummimpia juttuja on pyörätie, joka kulkee vähän matkan päässä kirjastosta, rivitalojen takana. Se alkaa tien reunasta ja päättyy - oikeastaan ei mihinkään. Tie on muutaman kymmenen metriä pitkä, ja se on vielä valaistu. Uutena kolarilaisena päädyin pusikkoon, kun kuvittelin, että sen on pakko johtaa jonnekin.
Parhaat jutut kuulee ehkä aina lasten suusta. Puoliksi tuttu pikku tyttö kysyi alkukeväästä koulukeikalla: Oleksie Luoteis-Lapissa töissä? (Joo, olen). Sie näytätkin siltä.
En sitten tiedä, miltä me täällä näytetään..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti