Syksy saa

Täällä on kesä. Jostakin hupsusta syystä se jaksaa vieläkin hiukan hämmästyttää minua. Odotan jo syksyä. Vielä juhannukseen asti keli oli melko kylmä, mutta sitten heinäkuulle on riittänyt hyviäkin kelejä. Minusta kesä on ollut jopa aika hieno. Kauniita, lämpimiä iltoja ja paljon valoa. Silti minun on jo vähän ikävä syksyä. Se on ainoa vuodenaika, jota en vielä ole täällä nähnyt, ja minusta tuntuu, että siitä tulee suosikkini. Olen aina luullut pitäväni kesästä, mutta joka kesä istun varjossa ihmetellen kuumuutta ja nihkeää oloa.

Kesä herätti minussa uinuneen tunturikuumeen. Talvella tuli käytyä tunturissa vain pari kertaa laskettelemassa (ostoslistalla: lasketteluvermeet) Toissa viikonloppuna patikoimme pienen lenkin Aakenuksella ja nyt minusta tuntuu, että pitäisi pian päästä taas tunturiin. Eksyimme tietysti reitiltä, mikä oli loistavan hienoa, koska opin taas paremmin lukemaan karttaa ja suunnistamaan maastossa. Seikkailu! Haaste! Ratkaistava pähkinä!

Viime viikonloppuna rökästelin Sieppijärvellä, mutta sunnuntaina pääsimme sattumalta käymään Varkaankurussa. Se oli lysti reissu, vaikka hikilämpöisessä kurussa ei kyllä paljon pysähdelty ihastelemaan maisemia. Jäi nälkä.

Viikonlopuksi yritän suostutella patikkareissua Ylläkselle. Tekisi mieli oikein sellaiselle mukavalle parinkymmenen kilometrin patikalle, kiipeämään ylös ja alas ihmettelemään tuulia. Onneksi minulla on kerrankin järkisyyt puolellani: pitäisi päästä tunturiin, jotta oppisin siellä olemaan ja lukemaan karttaa. Syksyllä on nimittäin luvassa klassikkojen klassikko, Hetta–Pallas. Se lähdetään valloittamaan ystävän kanssa ilman miehiä. Luultavasti syömme pähkinöitä ja suklaata (sinänsä ei paha kohtalo) koko reitin, koska tähän asti meillä on aina ollut nuotiontekijä matkassa.