Tänään taannuin oikein kunnolla, läpi aikuisvuosien läpi takaisin nuoruuteen ja varhaismurrosikään. Siihen hetkeen, kun seisoin viulumatineassa ja puntit tutisten soitin pikkuriikkiselle yleisölle, mitä nyt milloinkin oli kuukausi viulutunnilla hinkattu. Tänään kansalaisopiston pippaloissa minulla oli tuo täsmälleen sama olo, näkyvää jännitystärinää myöten.
Ihan kohtuullisestihan soitto meni, mutta huh miten se jännitti. Se olin minä siellä lavalla, ja kaikki katsoivat (meitä kolmea, Eevaa ja Katria myös, onneksi)!
Toimittajalla on nimittäin jonkinlainen turva ammatistaan. Vaikka joka haastattelussa on läsnä omana itsenään, on toisaalta kuitenkin töissä. Ihmiset eivät oleta näkevänsä ihmistä - kokonaan. Totta kai oma persoona toimittajan kysymysten alta vilahtaa (täällä on ihmisillä hauska tapa haastatella toimittajaa), mutta pääasiassa juttukeikka on haastateltavaa ja hänen tarinaansa varten.
Kun on siihen tottunut, on yhtäkkiä outoa olla lavalla omana itsenään. Virheet, jännitys ja onnistuminen, niillä ei ole mitään tekemistä Luoteis-Lapin kanssa, siinä on tulessa vain ihan tavallinen maija. Se on muuten ihan kauhea tunne!
Mutta sitä suuremmalla syyllä on ihailtava Kolarin nuoria, jotka uskaltavat nuorisoteatterissa. Täytyy olla ylpeä siitä, millaisia kykyjä täällä on.
Olen kyynelehtinyt tällä viikolla oikein urakalla, kun ensin Toimarin teatteri ja sitten nuorisoteatteri saivat minut ajattelemaan niin isoja asioita.
ps. .. vähän saatan olla ylpeä Katristakin.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
Nyt menee hoon alta
Nyt otan riskin ja puhun kielestä, vaikka se on ainoa asia, josta olen saanut tuohtunutta palautetta koko täälläoloaikanani. Jos jokin on täällä herkkä asia, niin se on hoo. Siihen ei sorkita, jos ei olla kolmannen polven paikallisia. Eikä se tietysti ole tarpeenkaan.
Kun on kieltä harrasteltua isolla opistolla, on mahtava (olisko se sitten rohki hyä täkäläisittäin?) kuulostella täkäläistä kieltä. Herkuttelen yksikseni maistelemalla sanoja. Tähän täytyy lisätä: minulla on komerossa ainejärjestön paita, jonka teksti on ”nainen - potentiaali”. Lisäksi yksi parhaita kuulemia vitsejä on seuraava: suomen opiskelija meni baariin. Jos nämä kaksi asiaa aukenevat teille ja pidätte niitä hauskoina, teissä on ainesta alalle.
Olen korvakuulolta tehnyt köökkikielitiedettä ja kirjannut ylös, mihin kohti se hoo asettuisi. Tällä hetkellä arveluni pääsäännöstä on seuraava: kaksoiskonsonanttikohtiin niissä tavuissa, joissa on pitkä vokaali, mutta lopussa konsonantti, joskin sanasta on voinut viimeinen vokaali ja konsonantti tipahtaa pois. Sillä perusteella ainakin selittyisi, miksi se kuuluisa jänkkiä (vai jänkiä?) ei hoota saa, mutta jänkhään se hoo tarvitaan.
Visusti yritän pitää kielikokeiluni yksin ollessa, koska minua on varoitettu, ettei täällä haluta muiden yrittelevän murretta. Ymmärrän kyllä, että kieli on oma kulttuuri. Toisaalta minusta on suuri vääryys (puhe)kielelle, jos sitä kahlitaan. Kieli uudistuu jatkuvasti, kun siitä katoaa ja siihen tulee lisää piirteitä. Se on vain rikkaus. Jos puhujat täältä vähenevät, eivätkä tänne tulleet lapittajat saa puhetta yrittää, murre katoaa.
Hoon päältä en ikinä ala yrittelemään, jutuissakin on tarpeeksi olla tarkkana, kun kirjaa muiden puhetta. Mutta joskus lipsahtaa omaan puheeseen täkäläinen verbin me-muoto. Joskus se vain livistää: Lähemä syömään. Hunteeraama asian huomenna (hunteeraaminen on muuten yksi mielisanojani). Tuo me-muoto on yksi hurmaavimpia ja veikkaukseni mukaan myös tarttuvimpia piirteitä täkäläisestä kielestä. Toinen ovat sitten sanat.
Ehdottomia suosikkejani ovat nokko, poka ja tontta, jotka kaikki opin tällä viikolla. Mutta ihan en kommelluksitta. Tovin raavin toimituksessa päätä, kun pohdin, miksi Laila (terveisiä Väylänpäähän blogin lukijoille!) tuumasi haastattelussa ”Mie en poika aio sängyn pohjalle makkaamaan”. Eikä se sitten niin mennytkään. Päätoimittaja hoksasi valistaa, että täällä on semmoinenkin sana kuin poka, joka sitten tässä kohti käytetään (Voisikohan sanoa mie en poka hoksannutkaan? Vai tontta kun en hoksannut?). Omasta mielestäni kuulen siinä o:n jälkeen ihan pienen vokaalin, joka voisi olla ehkä jotakin o:n ja e:n väliltä, ehkä ei.
Joihinkin ihmisiin tarttuu elämän varrelta asioita, toisiin tavaroita ja toisiin muistoja. Minuun tarttuu aina pala kieltä. Mää aloin puhuakki vähä tampereen suuntaan, ko sinne muutin. Tosin sitte ko ruppee oikein miettimmää, niin en niin tiijä, ettenkö sittenki pitäs vähän keskisuomeaki puhheessa, saati sitte pohojammaata, ko siinä rajala kuitennii on asuttu.
Taisin taas innostua, se on kieli kun vie tieteilijän puuhun takapää edellä. Päivän epistolan opetus oli seuraava: aina ei ole pilkkaa, hävytöntä matkimista tai töykeyttä, jos puheeseen ilmestyy paikallisia sanoja ja piirteitä. Se on useimmiten merkki siitä, että ihminen etsii tietä yhteisöön. Yhteinen kieli kun luo vahvan siteen.
Kun on kieltä harrasteltua isolla opistolla, on mahtava (olisko se sitten rohki hyä täkäläisittäin?) kuulostella täkäläistä kieltä. Herkuttelen yksikseni maistelemalla sanoja. Tähän täytyy lisätä: minulla on komerossa ainejärjestön paita, jonka teksti on ”nainen - potentiaali”. Lisäksi yksi parhaita kuulemia vitsejä on seuraava: suomen opiskelija meni baariin. Jos nämä kaksi asiaa aukenevat teille ja pidätte niitä hauskoina, teissä on ainesta alalle.
Olen korvakuulolta tehnyt köökkikielitiedettä ja kirjannut ylös, mihin kohti se hoo asettuisi. Tällä hetkellä arveluni pääsäännöstä on seuraava: kaksoiskonsonanttikohtiin niissä tavuissa, joissa on pitkä vokaali, mutta lopussa konsonantti, joskin sanasta on voinut viimeinen vokaali ja konsonantti tipahtaa pois. Sillä perusteella ainakin selittyisi, miksi se kuuluisa jänkkiä (vai jänkiä?) ei hoota saa, mutta jänkhään se hoo tarvitaan.
Visusti yritän pitää kielikokeiluni yksin ollessa, koska minua on varoitettu, ettei täällä haluta muiden yrittelevän murretta. Ymmärrän kyllä, että kieli on oma kulttuuri. Toisaalta minusta on suuri vääryys (puhe)kielelle, jos sitä kahlitaan. Kieli uudistuu jatkuvasti, kun siitä katoaa ja siihen tulee lisää piirteitä. Se on vain rikkaus. Jos puhujat täältä vähenevät, eivätkä tänne tulleet lapittajat saa puhetta yrittää, murre katoaa.
Hoon päältä en ikinä ala yrittelemään, jutuissakin on tarpeeksi olla tarkkana, kun kirjaa muiden puhetta. Mutta joskus lipsahtaa omaan puheeseen täkäläinen verbin me-muoto. Joskus se vain livistää: Lähemä syömään. Hunteeraama asian huomenna (hunteeraaminen on muuten yksi mielisanojani). Tuo me-muoto on yksi hurmaavimpia ja veikkaukseni mukaan myös tarttuvimpia piirteitä täkäläisestä kielestä. Toinen ovat sitten sanat.
Ehdottomia suosikkejani ovat nokko, poka ja tontta, jotka kaikki opin tällä viikolla. Mutta ihan en kommelluksitta. Tovin raavin toimituksessa päätä, kun pohdin, miksi Laila (terveisiä Väylänpäähän blogin lukijoille!) tuumasi haastattelussa ”Mie en poika aio sängyn pohjalle makkaamaan”. Eikä se sitten niin mennytkään. Päätoimittaja hoksasi valistaa, että täällä on semmoinenkin sana kuin poka, joka sitten tässä kohti käytetään (Voisikohan sanoa mie en poka hoksannutkaan? Vai tontta kun en hoksannut?). Omasta mielestäni kuulen siinä o:n jälkeen ihan pienen vokaalin, joka voisi olla ehkä jotakin o:n ja e:n väliltä, ehkä ei.
Joihinkin ihmisiin tarttuu elämän varrelta asioita, toisiin tavaroita ja toisiin muistoja. Minuun tarttuu aina pala kieltä. Mää aloin puhuakki vähä tampereen suuntaan, ko sinne muutin. Tosin sitte ko ruppee oikein miettimmää, niin en niin tiijä, ettenkö sittenki pitäs vähän keskisuomeaki puhheessa, saati sitte pohojammaata, ko siinä rajala kuitennii on asuttu.
Taisin taas innostua, se on kieli kun vie tieteilijän puuhun takapää edellä. Päivän epistolan opetus oli seuraava: aina ei ole pilkkaa, hävytöntä matkimista tai töykeyttä, jos puheeseen ilmestyy paikallisia sanoja ja piirteitä. Se on useimmiten merkki siitä, että ihminen etsii tietä yhteisöön. Yhteinen kieli kun luo vahvan siteen.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Koti
Vasta pääsiäislomilta palatessa huomasin, että itse asiassa olin ehtinyt kotiutua Tampereelle kuuden vuoden asumisen aikana.Kun pöristelimme Kuopiosta pohjoiseen, ihmettelin hetken, mihin oikein olen menossa. Tampereella jo ensimmäiset kukat pilkistävät maasta. Kaupungille voi lähteä milloin tahansa, jos matkaa kauppaan on enemmän, bussi vie ja bussi tuo. Vappuna istutaan nurmikolla ja väistellään humalaisia teekkareita/teinejä/tätejä. Se on kaikki niin kovasti erilaista kuin täällä.
Täällä minä laitan pipon päähän ja lähden hangelle kävelemään. Lasken lehdestä, kuinka pitkä päivä jo on ja innostun, kun se on puoli tuntia pidempi kuin viikko sitten. Rallattelen kylänraitilla, kun kukaan ei tule vastaan.
Mutta maanantaina en ollutkaan matkalla kotimaisemaan enkä oikeastaan edes kotiin. Koko matka tuntui hetken ajan olevan vikurallaan. Ja kuitenkin Ylitorniolla puhelin piippasi ja minulle tuli sellainen olo, että olen menossa paikkaan, jossa on ystäviä jo näin lyhyen ajan jälkeen.
Tuntuu hassulta, että samaan aikaan joku paikka voi olla outo ja kuitenkin kotoisampi kuin toinen vuosien jälkeen.Onkohan tämä syy siihen, miksi junantuomat ovat junantuomia vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin? Näkyyköhän minusta jonkinlainen jatkuva hämmästys siitä, että minä todella asun täällä, enkä jossakin muualla?
Täällä minä laitan pipon päähän ja lähden hangelle kävelemään. Lasken lehdestä, kuinka pitkä päivä jo on ja innostun, kun se on puoli tuntia pidempi kuin viikko sitten. Rallattelen kylänraitilla, kun kukaan ei tule vastaan.
Mutta maanantaina en ollutkaan matkalla kotimaisemaan enkä oikeastaan edes kotiin. Koko matka tuntui hetken ajan olevan vikurallaan. Ja kuitenkin Ylitorniolla puhelin piippasi ja minulle tuli sellainen olo, että olen menossa paikkaan, jossa on ystäviä jo näin lyhyen ajan jälkeen.
Tuntuu hassulta, että samaan aikaan joku paikka voi olla outo ja kuitenkin kotoisampi kuin toinen vuosien jälkeen.Onkohan tämä syy siihen, miksi junantuomat ovat junantuomia vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin? Näkyyköhän minusta jonkinlainen jatkuva hämmästys siitä, että minä todella asun täällä, enkä jossakin muualla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
