Kyläihmettelyn ihanuutta

Olen sivusilmällä seuraillut kyläkoulujen kohtaloja kolmella eri paikkakunnalla. Kyläkoulut ovat mielenkiintoinen ilmiö, koska niissä heijastuu mielestäni kunnan ihmisläheisyys. Kysymys tuntuu joka kerta yhtä henkilökohtaiselta, mutta tilanteissa on myös paljon samaa.

I hyvikset eli kyläkoulut opettajineen ja lapsineen. Niissä luovuus kukkii, lapset kasvavat hyviksi ihmisiksi. Idyllin suurin ongelma on liian pieni liikuntasali ja kiistanalainen lasten lukumäärä, usein myös kunnan taloudellinen tilanne.
II pahikset, yleensä kunnanvaltuusto tai koulutoimenjohtaja, joissakin paikoin Pirkanmaata saanut myös lisänimen ”kouluntappaja”. Pahiksien suurin pahuus on puolustajien mielestä siinä, että he eivät kuuntele. Joskus apupahiksena toimii myös Home, joka ajaa pienet koululaiset naapurikouluun, joten lakkautettavaksi saattaakin päätyä ihan eri koulu kuin ajateltiin.
III puolustajat, eli kyläläiset ja koulujen vanhemmat. Ovat kyläkoulujensa valmiit mihin tahansa, jopa sulkemaan silmät tilojen huonolta kunnolta ja kuntatalouden tiukkuudelta. Eivät ole ketään vastaan, vaan pitävät lastensa puolta.
IV vastaanasetetut, eli toisten kylien tai keskustan asukkaat. Eivät sinänsä ole ole toisia vastaan eivätkä halua lakkauttaa mitään keneltäkään, mutta pikkuisen kuitenkin kiinnostaa, miksi juuri noihin muihin lapsiin/opettajiin/tiloihin käytetään suhteessa rahaa enemmän kuin heihin. Mutta ei siis niin, että oltaisiin ketään vastaan.

Edellä mainittu ei ole kannanotto minkään osapuolen puolesta, vaikka kärjekkäästi tilannetta kuvaileekin. On vai niin, että kunnat, kyläkoulut ja sivistystoimenjohtajat painivat samojen asioiden kanssa, oli kunta sitten Lapissa, Pirkanmaalla tai Keski-Suomessa. Harmittavan harvoin kunnissa uskalletaan tehdä luovia ratkaisuja. Kyllä se kyläkoulu voi olla yhtä hyvä, parempikin paikka kuin iso koulukeskus, vaikka koulukeskus voi aivan yhtä hyvin olla hyvä lapselle.

Välillä ihmetyttää, tekevätkö kylät kaikkensa asukkaiden saamiseksi. Tutkin varmuuden vuoksi Vaattojärven, Sieppijärven, Kurtakon ja Äkäslompolon kylien elämää netissä. Tiesin tosin jo etukäteen, mitä sieltä ei löytyisi. Nimittäin tontteja.

Tonttiasia on tietysti ongelma, jos maata ei ole, vaan se on jo täyteen rakennettu tai suojeltu. Jotenkin minulla vain on se kutina, ettei ainakaan kaikilla Kolarin kylillä voi olla sellaista tilannetta. Siinä tapauksessa joku hautoo maata. Vaikka ymmärränkin, että maa on myös perintö eikä sitä haluta luovuttaa kelle tahansa, niin harvempi lapsiperhe osaa henkilökohtaisesti tulla kuihtuvalle kylänraitille kyselemään, oliskos myytävänä punaista tupaa ja perunamaata. Jos joku pistäisi paikat paperille ja viittoisi edes sen, keltä paikkaa voi kysäistä, ei keskusteluja kyläkouluista käytäisi näin usein.Mallia tekemiseen voi katsella vaikka Tykköön seudusta. Muistaakseni Lapinlahdella kyläyhdistys pykäsi talkoilla pystyyn omakotitalon, laittoi ulos ilmoituksen ja katso, perhe muutti.

Muoniosta en ole vielä kovin kummoisesti bloggaillut. Koska naapurikunnan kyläkoulut on jo lakkautettu, niitä ei voi kehua. Mutta vähän lohtua voi antaa siitä, että ei se kyläkoulun lakkautuskaan maailmanloppu ole. Katsokaa vaikka Roomalaisten taloa Muoniossa. Tämän kuukauden ehdoton huippuhetki oli päästä kangosjärveläisten kanssa kokeilemaan karjalanpiirakan tekoa. Eka rääpyle koreilee jo heti tuossa vieressä. Muistin taas, miksi tykkään kylistä. Ei se ilmapiiri ole rakennuksissa eikä instituutioissa, vaan ihmisissä.

Penkassa

Sisko aloittaa oppimisen kantapään kautta. Ihan niin kuin minäkin, pihasta peruuteltiin äsken eturengas kiinni penkkaan ja parin kilometrin päässä vauhdilla käännöksessä toiseen. En ehtinyt kertoa, mitä olen jo ehtinyt oppia: ei kannata kääntää liikaa, eturengas junttaa lumeen (sen olen oppinut kantapään kautta jo ainakin kolme kertaa). Onneksi pois päästiin omin voimin. Tuli jo ihan haba-olo, kun sai puskettua auton pois penkasta.
Lapio on vielä matkalla, mutta siitä tulee auton vakiovarustus. Sen lisäksi tiedän kuitenkin jo muutaman jutun, jotka autossa pitäisi aina olla.
- puukko, jolla saa pienessä hädässä bensatankin auki (ja poron korvat irti)
- narua, jolla vedetään penkasta
- pyyhe ja hammasharja, jotta voi aina käydä saunassa ja jäädä yökylään
- viimeisenä ja tärkeinpänä, minun tapauksessani kartta. On paljon mukavampi ajaa penkkaan oikeassa paikassa kuin väärässä.
Onneksi täällä naapuri auttaa. Kun peruuttelin autoa Reponiementiellä, takapenkki oli täynnä hyviä vinkkejä. Ensimmäisenä pyryaamuna syksyllä kukkakaupan takaovesta ilmestyi auttaja, kun olin puskenut auton (tämä oli se ensimmäinen kantapää, toinen oli sitten Korpilombolossa) penkkaan.
Kerran pääsin itsekin auttamaan. Poroerotuksen muonakuorma olisi jäänyt kulkematta, jos ei Elämäntapa-Erkki olisi saanut auton rattiin toimittajaa. Tosin neuvoja tarvittiin siinäkin, että osasi oikein ajaa auton pois sohjosta. Tämmöistä se on, kun on tullut susirajan toiselta puolelta.
Poroon en ole vielä ajanut, mutta monta kertaa siitä on varoiteltu. Kumpikohan on lappilaisempaa, poroon törmääminen vai se, että onnistuu välttämään törmäyksen?

Isä, poika ja monta uskonhaaraa

Viime viikolla Pajalassa haastateltavani kertoi yllättäen olevansa Laestadiuksen sukua suoraan alenevassa polvessa. Sukulaisuus tunnustettiin vasta 2000-luvulla, sillä kyseinen sukuhaara on tulosta Lars Leevi Laestadiuksen pojan Lorens Wilhelmin aviottomasta suhteesta. Vuoden 2007 sukukirjassa sukuhaara on esillä virallisesti, mutta Pajalassa, lestadiolaisuuden syntysijoilla tieto on ollut vaikea hyväksyä.

Pojan synnit eivät kai ole isän kannettavia. Päätin kuitenkin tutustua lestadiolaisuuteen edes pinnallisesti, jotta ymmärtäisin paremmin. Pintaan matka tyssäsikin, sillä siitä lestadiolaisuus alkoi haarautua niin moniksi paloiksi, että yhtenäisenä pitämäni suuntaus näytti lopulta melko joukolta suuntauksia, jotka haarautuvat edelleen ja joista monet pitävät toisia täysin epälestadiolaisina. Lars Leevin jälkeen liike on haarautunut useita kertoja, enkä ole varma, mistä Laestadius pitäisi laskea alkavaksi tai päätyväksi. Kiivaus tuntuu ympäröivän herätysliikettä joka puolelta: kiivas usko liikkeen sisällä, mutta myös ennakkoluulot liikkeen ympärillä.

Kävin syksyllä ensimmäisellä työviikollani Pajalassa vanhainkodilla. Vanhukset istuivat oleskelutiloissa pöydän ympärillä, ja pöydällä oli korttipakka. Kuvaa varten ehdotin, että vanhukset pelaisivat korttia jutun haastateltavan kanssa. Sympaattisista vanhoista rouvista toinen kieltäytyi, toinen otti kortit käteensä ja kysyi vieruskaverilta, kuinkas niitä pidetään. Ensimmäinen neuvo oli, että kortteja ei yleensä näytetä. Onneksi mitään radikaalimpaa ei tapahtunut. Vanha rouva ei joutunut pelaamaan vaan sai pian laskea kortit käsistään.

Hullua, mutta herätysliikkeen ulkopuolisille liike näyttäytyy juuri tapoina, joita on joskus vaikea ymmärtää: sallittuina pesukonemalleina, telkkarittomuutena ja lapsilaumoina. Niistä taas on helppo kehiä ennakkoluuloja.

En tiedä pääsinkö likellekään ymmärrystä lestadiolaisuudesta, mutta joskus täytyy edes yrittää.