Suuri sininen ja kylmä ihminen

Lähdin aamulla soitellen sotaan. Ilman takkia ja lapasia törmäsin suoraan raikkaaseen aamuilmaan. Irrottelin lenkin jälkeen kohmeisia käsiä talutushihnasta hampailla. Minun täytyy hankkia juoksukäsineet, joilla pärjään tämän ajan ennen varsinaista kintaskautta.
Syksy on tulossa, ja minä odotan kovasti. Ensi viikon patikkaretki tosin elää muutoksia. Kaverini ei pääsekään lähtemään, joten mies ja koira taitavat sittenkin saatella minua Hetta–Pallaksella (miksiköhän kukaan ei haluaisi päästää minua matkaan kahdestaan koiran kanssa, vaikka olen niiiin hyvä suunnistaja ja kokenut vaeltaja?).
Mennään siis koko perhe ensimmäistä kertaa kunnolla tuntureihin, paitsi mies, joka marssi Hetasta Pallakselle kymmenen vanhana ja söi silloin elämänsä huonointa käristystä (oli sillä aikuinen matkassa).
Varaustuvissa ei yövytä, tuskinpa ison koiran kanssa myöskään autiotuvissa. Koiran saa tuoda, jos kaikki siihen suostuvat, mutta vähän epäilen, mahtuuko meidä koira kaikkien sydämeen, kun meidän olkkarissakin on välillä ahdasta.
Eilen metsästin ystävien kanssa suurta sinistä upeassa ilta-auringossa. Kauniita, pyöreitä, isoja. Juuri sellaisena minä ne haluan.Yksi ämpäriin, kolme suuhun tuntuu olevan hyvä suhdeluku, vaikka saalis ei kerry kovin nopeasti. Ehkä minun pitäisi hankkia rohmu, muuten pakastemustikat loppuvat kyllä jo ennen ensi lumia.
Nelivuotias mustikkakaverini otti autossa minua käsistä kiinni. "Sulla on kylmät käsit", ja käsi sai ympärilleen lämpöiset lapsenkädet. Elämässä on joskus hetkiä, joiden suuruutta ei voi oikein edes kuvata.

Aina välillä minulla on sellainen olo, etten tee tarpeeksi "lappilaisia" asioita. Mutta sitten taas hölmistyttää: mitä ne tämmöisen junantuoman lappilaiset asiat edes olisivat? Mutta ehkä siksi, että on muuttanut juuri tänne, on suurempi paine tehdä asioita, joita täällä on (ainutlaatuinen) mahdollisuus tehdä. Siis tunturiasioita, ja hilla-asioita ja poroasioita. Niin ja laskettelua talvella.Hahhah. Lapissa asuminenhan ei siis muuta olekaan kuin näitä. Mutta ehkä joskus haluaisin kokeilla asumista Ylläsjärvellä tai Äkäslompolossa. Olisi mahtava lähteä takapihalta tunturiin.
Minua harmittaa hitusen, että ruskakauden aloitusviikonloppuna 4–6.9. olen juuri Etelä-Suomessa rippijuhlissa. Silloin täällä tapahtuu hirveästi, Ylläs Kino, Ruskamaraton Kittilässä ja Muoniossa Ruskarock ja Veeti Kallio.
Aamulla söin Sammalvaaran tuoretta lapinrieskaa ja ajattelin, että elämä ei tästä juuri parane.

ps. Tulkaa huomenna uimarannalle syömään kyläyhdistyksen paistamia makkaroita. Ja etenkin runopiknikiin lausumaan runoja, koska muuten minun pitää keksiä kovasti lausuttavaa.

Nolompi homma

Kestin puoli tuntia helteisellä korpisuolla. Jos olisin kovin totinen ihminen, nolottaisi, mutta on se niin huono saavutus, että pitää nauraa itselleen. Ajattelin, että pitäkööt thaimaalaiset helteiset hillasuot, onpahan tuttua trooppista tunnelmaa. Puolet koko marjan hehkutuksesta taitaa olla sitä, ettei poimiminen ole aina ihan helppoa. Mutta ei se mitään, tykkään enemmän mustikasta, mansikasta tuoreena ja vadelmasta ilman siemeniä (en tykkää siitä, että asiat jäävät hampaan koloon ja niitä kaivellaan jatkuvasti).
Söin kyllä itse hienot (ylikypsät) hillani. Ei mennyt pakkaseen, mies sai vähän jäätelön päälle ja minä söin ne, jotka unohtuivat jääkaappiin. Parhaimmillaan hilla oli mättäällä, semmoinen joka melkein tipahti jo maahan mehunsa painosta. (Soli hyvä)

Minulle on selviämässä pikku hiljaa, ettei ole sama, mistä täältä marjoja poimii, koska paikallisilla on ilmeisesti omat paikat, joissa on ikiaikaisesti käyty marjassa, ja joihin menemistä katsotaan pahalla. Paikka saattaa olla viisikymmentä kilometriä kävijän kotoa, mutta jos siinä on aina käynyt, niin se on kai merkitty sitten ikuisesti kävijän suvulle? Mitä jos sattumalta löytää paikan eikä tiedä? Ei kai enää pidetä vihoja sentään, vaikka suomalaisilta se hyvin onnistuukin.

Olen yrittänyt pähkäillä asiaa kovasti, mutta hassulta se kuulostaa. Jos joku Keski-Suomessa sanoisi, että meillä on 60 km päässä paikka, jossa ollaan aina käyty marjassa ja sinne ei olisi kohteliasta muiden mennä, nauraisivat pihalle. Tai eivät nauraisi, kukaan ei edes uskoisi. Mutta ehkä se on sitten etäisyyskysymys. Meillä nimittäin kotona harmitellaan, kun marjastajat tulevat mökistä 30 metrin päähän poimimaan, mökin ikkunoiden alle. Ihan nuo suomalaiset, tapamarjastajat mustikan maku kielellään.

Olisiko tämä sitten palanen sitä vanhaa lappilaisuutta, josta en ymmärrä ja josta minun ei pitäisikään ymmärtää? Sukupolvia toisensa jälkeen, huikea vyöryvä historia. Vähän surullisena olen lueskellut muoniolaista keskustelua, jossa 20 vuotta sitten paikkakunnalle muuttaneiden ei pitäisi saada päättää asioista, enemmän sanaa pitäisi olla saman aikaa sitten pois muuttaneilla syntyperäisillä.

Se on vaikeaa ymmärtää sellainen, näin ulkoapäin, vaikka varmaan kannan kokijoita on. Jotenkin olen aina kuvitellut, että ihminen omalla työllään ja elämällään ansaitsee paikkansa, ei sukunsa taustoilla. Eikö kuka tahansa jo jonkinlaisen oikeuden omaan kuntaansa sellaisella asumisella saa?

Suo, kuokka ja thaimaalainen marjanpoimija

En ole vielä nähnyt yhtään ulkomaalaista marjanpoimijaa. Tuntuu vähän, että olen jäänyt jostain paitsi, kun kyseisistä henkilöistä täällä vaivataan niin paljon suuntaan jos toiseenkin. Vähän keskustelu hämmentää. Luulin, että täällä metsissä ja soilla on tarpeeksi marjoja kaikille. Vaikka nyt on kyllä huono hillavuosi. Hirvittää seurata mielipiteiden kärjistymistä ja toisaalta on surku poimijoita, joille ei tunnu riittävän ymmärrystä. Eivät ne varmaan ole ulkomailla yhtäkkiä keksineet, "Haa, myydäänpä oma työpanoksemme riistohinnalla Suomen Lappiin, tehdään ympärivuorokautisesti töitä ja maksetaan maltaita ylläpidostamme, niin sitten saavat suomalaiset vähän vivahteita maahanmuuttokriittiseen keskusteluunsa".
Kyllä siinä takana on ihan suomalainen, joka ajatuksen on keksinyt rahankilinä korvissaan. Jos tekee mieli tehdä rasistisia huomautuksia, niin tehkääpä niitä suomalaisesta yrityspolitiikasta. Kulttuurit kolisevat, jos ei kouluteta tarpeeksi tunnistamaan kunnollista hillaa. Tuntisinkohan tuota itsekään, vielä sen verran sekapäinen metsässä kulkija.

Minulla on kauhea hinku sieneen tai marjaan, mutta ainakaan lähipäivinä en taida ehtiä, vaikka kuinka kääntäisin allakkaa nurinpäin. Yritän selittää, että ensi viikollakin on mustikoita, sittenpä ovat kypsiä. Mutta ne tatit.. täällä on satanut pari päivää sitten, joten tattia pitäisi olla kuin sieniä sateella. Punikkitatteja on tässä keskustassakin, mutta ehkä niitä ei sentään voi syödä, vaikka muutama viikko sitten nappasinkin kaksi täydellistä herkkutattia tien vierestä polulta.
Mikään ei ole sen herkullisempaa kuin paistettu tatti leivän päällä. Ellei sitten pieni siituva paistettua vuohenjuustoa ja grillattua tomaattia siihen seuraksi. Ehkäpä hiukan balsamicosiirappia ja paahdettuja pinjansiemeniä perään..

Jo karkasi! Ruoka se on, mikä pitää naisen liikkeellä. Sieniin ja marjoihin iskee saalistusvimma. Pakastin on tyhjä, ja se pitäisi täyttää. Sitten voi koko vuoden hyvällä omallatunnolla vältellä sen tyhjäksi syömistä ja tyytyväisenä tietää varautuneensa ruoka-arsenaalillaan vaikka maailmanloppuun.