Ei irtoa enää

Katselin tässä jokin aikaa sitten Kolarin myytäviä asuntoja netistä. Ihmettelin, kuinka vähän täällä on myytävän asuntoja, jotka eivät näyttäisi mökeiltä eivätkä sijaitsi mökkialueella. Sellaista nimittäin kaipaisi ihminen, joka haluaa tänne jäädäkseen, luulisin. Kaikkien loma-asuntojen joukossa oli yksi mukavan näköinen ja aika edullinen omakotitalo, josta olisi saanut kovasti remonttikokemusta. Sen ainoa "vika" vain oli, ettei se sijainnut tässä keskustassa vaan kylällä. Ensin en ajatellut asiaa ollenkaan tältä kantilta. Olen sitä mieltä, että jos joskus lapsia tähän maailmaan pykään, lähes velvollisuuteni on muuttaa kylälle, ihan noin koulutuspoliittisena kannanottona.

Haaveilin kuitenkin hetken yön valossa omasta pihasta, omasta kodista (vaikkakin pankin se olisi ollutkin, elleivät olisi nauraneet meitä pihalle). Sitten hoksasin erittäin tärkeän pointin, joka pysäytti (lähes) pohdiskelut.

En minä voi täältä keskustasta mihinkään lähteä.

Tai voin kyllä, mutta en juuri nyt halua. Meillä on juuri niin hyvin kaikki lähellä, ja kaikki tarkoittaa tässä tapauksessa ihmisiä. Meillä on mukavia ystäviä ja tuttuja, joiden kanssa viihtyy. On kyläyhdistelyä ja puulaakia, koiralle lenkkikamuja ja vielä kunnon akkarinki, jonka kanssa voi keksiä vaikka mitä kolttosta. Jos nyt lähtisi toiselle kylällee, pitäisi aloittaa kaikki alusta. Varmasti sieltäkin löytyisi niitä ihania ihmisiä, mutta minä haluan pitää kiinni näistä, jotka meillä jo on. Kun muutin tänne syksyllä, en tuntenut ketään. En tunne vieläkään juuri ketään, mutta kuitenkin muutaman ihmisen, ja siinä on tarpeeksi.

Jos joltakin kylältä sattuu löytymään sellaiset kaksi tai kolme hyväkuntoista ja -hintaista omakotitaloa, niin ainahan voi muuttaa kerralla koko tuttavapiirin.

Suikale lihaa

Eilen se tapahtui. Heräsin aamulla kauheaan kihinään nilkoissa. Oli pakko herätä korjaamaan asia. Ötökät. Mäkäräiset, hyttyset ja tänään paarma. Toissapäivänä joku rouskutti nilkkaani juuri siltä alueelta, kun kengän ja housunlahkeen väliin jäi paljasta ihoa. Muistin, miksi kesä ei ehkä olekaan lempivuodenaikani ja miksi kaupungissa on kesäisin niin mukavaa.

Olen jo pari viikkoa odotellut kauhulla hyttysten tulemista. Niitä on paljon, eivätkä mokomat varmaan ole vielä kaikki paikalla. Hyttysiä ei huomaa, kun pysyy liikkeellä, mutta jos joutuu hetkeksikään pysähtymään, ne ovat äkkiä kaikki kimpussa.
Tunnen vain piston siellä täällä ja käsi hutkii minkä ehtii. Ihme kyllä en saa kovin kovia kutitusoireita täkäläisistä hyttysistä - lohtu se on laihakin. Tämä kesä näyttää olevan oikein hyvä hyttyskesä. Toivottavasti joku keksii hyttysistä jonkin hittituotteen, johon niitä voidaan kerätä ihmisiä kiusaamasta.

Kelit ovat olleet niin pitkään viileät, etten oikein osaa ottaantua tähän kesään. Tänään lämpöä oli 26 astetta. Mitä lie muualla Suomessa. Minulle se on jo vähän liikaa (ainakin näiden ötököitten kanssa).

Mutta nyt köllöttelen kotona tyytyväisenä kuin possunpaisti. Kolariin on avattu grilli. Semmoinen oikea, mistä saa luukulta kaikkia aliarvostettuja herkkuja, makkaraperunoita ja muita ihanuuksia. Olen tämän vuoden aikana syönyt kerran pitsaa ja kahdesti ranskalaisia (Äkäslompolossa!). Niitä on ollut ehkä vähän ikävä. Nyt pikkuinen masu pömpöttää täynnä burgeria. Hyvä ennenaikainen lomanjuhlistus tämä tämmöinen.

Väliin pudonnut sukupolvi

Olen pohtinut kovasti, miksi Kolarissa on tapana hajottaa pulloja, heittää roskia ja hylätä pitsalaatikot keskustan parkkipaikoille ja tienvarsiin. En ole missään nähnyt samanlaista, en tässä mittakaavassa. Eikä täällä ole roskiksia kadun varressa. Jotenkin koko paikka on turtunut siihen, ettei kukaan voi mitään, kun kaikki jatkuu samaa rataa (Kyseenalaistan!Kukaan ei voi mitään, mutta jokainen voi jotain!).

Aina, jos valitaan ilkivallantekijöiden todennäköiset epäillyt, veikkaan ennemmin nuoria aikuisia kuin viisitoistakesäisiä. Kukaan ei ole niin voiman tunnossaan kuin parikymppinen (tai siihen ikään ikuisesti jämähtänyt), joka on pudonnut kyydistä ja yrittää todistella nuoremmilleen, että on yhä pomo jossakin universumissa.

Ensin oli nousukausi. Sitten romahdus. Nyt jälleen toivoa. Minusta tuntuu, että täällä asuu kokonainen väliin pudonnut sukupolvi, joka ei arvosta kotikuntaansa minkään vertaa, muttei saa aikaan mennä katsomaan, onko onni aidan takana. Jossakin kohti se on tehtävä, jos elämä ei tunnu omalta.

Ehkä se johtuu kaivoksista. Kun ne lähtivät, maailma (kai) romahti. Tästä kylästä tuli paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Ehkä liian monet vanhemmat sanoivat sen lapsilleen. Ehkä liian moni tukehtui toivottomuuteen. Ylläs eri(s)tettiin omaksi kolokseen, joka saman tien muun maailman silmissä voisi julistautua kokonaan erilliseksi vyöhykkeekseen. Sanaa Kolari ei Ylläksellä ole olemassa. Kolari on tämä muu, tämä harmaa. Mutta se ei ole niin. Kolari on yhtä kuin ihmiset, jotka täällä asuvat. Täsmälleen sellainen, jonka ihmiset tästä haluavat tehdä. Minkä tästä haluaisi tehdä?

Minusta tuntuu, että uusi polvi on ymmärtämässä, kuinka täälläkin voi hengittää ja kuinka täältä ponnistaa ihmisiä, joilla on juuret ja ne paljon puhutut siivet. Jopa täältä rumalta kylältä. Toivo. Sillä tehdään ihmeitä.

Mutta kuka saisi kerrottua väliin pudonneille, että tämä on paikka, jota kannattaa arvostaa?