Naiset!

Aina välillä pysähdyn ja huokaan itsekseni. Olen ihan varma, että täällä asuu jonkinlainen supernaisten rotu. Ne pyörittävät huushollin, miehen, pihan ja lapset. Sitä paitsi näyttävät vielä hyvältä ja jaksavat nauraa elämälle. Ja jos ihmettelee, kuinka jaksavat, niin "ei sole niin vaikeaa, kun on tottunut".
Pitääköhän sellaiseksi naiseksi syntyä, vai voiko sen oppia? Ja mikä tärkeämpää, voiko sen oppia, jos on sen tyyppinen ihminen, että unohtaa kauppareissulta sen, mitä tuli hakemaan ja ostaa sen sijasta kymmenen muuta asiaa?

Minusta suomalaiset naiset ylipäänsä ovat (joskus turhankin) vahvoja, mutta lappilainen nainen on jalostunut ihan omaan luokkaansa. Sille on tietysti historiallinen selitys. Ja vieläkin, kun miehet ovat reissuhommissa, kukapa huushollin hoitaisi, jos ei nainen. Mielenkiintoista on, etteivät miehet vaikuta silti ressukoilta. Tosin en ole ihan puheiden välttämiseksi kovin läheltä tutkinut täkäläisiä miehiä. Ehkä ne kuitenkin ovat kovassa komennossa siinä kuin etelässäkin. Mene ja tiedä, ehkä kovemmassakin.

Toivottavasti täällä ei sairasteta vahvuutta. Tiedättekös, kun ei osaa päästää irti. Kun on aina se, jonka pitää huolehtia, jos on huolehdittavaa lähimaillakaan tai kenenkään kumminkaiman tyttären asioissakaan. Se on nimittäin alituinen huoleni suomalaisesta naisesta: elämän murehtiminen, kun siitä pitäisi nauttia.
Vaikka minusta ihmiset täällä osaavat ottaa elämän oikein. Veljen tyttöystävä Reetta sanoi sen vappuna jotenkin hienosti: ovat lähempänä elämää.

Parasta minusta on, kuinka täällä ihmiset, miehet ja naiset näyttävät säilyttäneen huumorintajunsa, toi elämä vastaan mitä tahansa. Ei sole ko nauraa vain.

Talviterveisiä Lapin kesästä

Huijaa! Täällä sataa lunta. Ihan kesän keskelle leijailee pieniä valkoisia hiutaleita. Ei räntää tai rakeita, vaan lunta. Vaikea ajatella, että täällä tulisi kuljettua sortseissa loppukesästäkään.
Tämä viikko on mennyt ohi vilauksessa.Olen aloittanut (olen hyvä aloittamaan, keskinkertainen jatkamaan ja loistava jättämään kesken) harrastuksia, joten huomenna on tiistain jälkeen ensimmäinen ilta, kun olen kotona. Tiistai-illankin istuin ompelukoneen äärellä ja kirosin koneen puolakoteloa, joka lonkutti alalangat jatkuvasti ruttuun. Vanhan maripaitani tuunaaminen kesätopiksi ei ota edistyäkseen, kun joka toinen ommel pitää ottaa uusiksi.

Tiistaina alkoi tämän aamunuokkujan uusi elämä. Puistojumppa klo 7 on ehkä maailman parhaita asioita. Lintujen laulu, aurinko, tuuli ja hyvä seura. Tämä on siis harrastus nro 1, josta aion pitää kiinni, satoi tai paistoi. Meillä on vielä loistava vetäjä, joten kurjaa, jos jumppa loppuu liian vähäisen osallistujamäärän takia.

Harrastus nro 2, jonka jatko on vielä mysteeri, on suunnistus. Kilpasuunnistaja Marko Vapan pitämä alkeiskurssi avasi silmät miettimään suunnistusta ihan uudella tavalla. En hoksannutkaan, miten hauskaa se voi olla. Aiemmin en ole tykännyt, koska kompassi on minulle hepreaa. Tänään olen viisaampi: ei kompassilla suunnisteta, vaan kartalla. Kompassi on vähän niin kuin oikomista. Ehkä taas kerran se on myös yritys olla kuuntelematta luontoa. Koska iso oivallukseni kurssilla oli se, että suunnistus on maaston kuuntelemista, kartan kuuntelemista ja omien vaistojen kuuntelemista.
Tästä voi tulla pitkäaikainen harrastus tai sitten ei. Olen huomannut, että ne harrastukset jäävät, joita on helppo jatkaa ja joita jatkaa HETI alkusykäyksen jälkeen. Ensi torstaina siis matkaan. Jos iltarasteille saa ottaa koiran hihnassa matkaan, tästä ei varmaan tule pelkästään harrastus, vaan pakkomielle.

Noo-o. Illalla harrastus nro 3. Kyläyhdistely. Se on erilaista, koska siinä on sitoutunut ihmisiin. Ei sellaista voi niin vain hylätä. Mutta jos keli jatkuu tällaisena, voidaan pitää uimarannalla saman tien lumiukkotalkoot.

Incognito

Minulle on alkanut valjeta, kuinka hyvin ihmiset täällä tuntevat toisensa. Olen kuvitellut varsin naiivilla tavalla, ettei kukaan huomaa tai tunne minua, kun liikun kylällä. Päinvastoin olen ajatellut, että olisi suuruudenhullua kuvitella, että yhden toimittajan naamaa ajattelisi kukaan kahdesti (vaikkakin se on kerran kuussa lehden kolumnipalstalla).

En vielä oikein tiedä, mitä lopulta tuumin, kun nyt tiedän ihmisten huomaavan minut (meidät, tai ainakin koiran). Toisaalta on jotenkin hienoa, kun vastaan tulee ihmisiä ja tiedän heidän nimensä ja voin moikata. Miehelläkin on jo omia tuttuja, joita minä en tunne ollenkaan. On aika hauskaa myös nähdä, miten samannäköisiä lapset ovat vanhempiensa kanssa. Toisaalta hirvittää, mitähän sitä on tullut touhuttuakaan. Olen päättänyt, että elän ihan tavallisesti, enkä anna pienen paikan muuttaa minua (siis sitä, mitä olen oikeasti), vaikka se muista näyttäisi hassulta. Mutta nyt tiedän, että kyllä varmasti jotakin puhutaan, eikä välttämättä aina hyvää.

Nyt olen kyläyhdistyksessä mukana ja jotenkin jännitän, hyväksytäänkö näin tuoretta matkaan. Tai tietysti tekijäksi, koska kyläyhdistykset taitavat aina itkeä ilosta, jos joku innostuu talkoilemaan. Mutta minulla on kovasti myös ideoita, ja niiden kertomisessa yritän edetä varovaisesti, etten olisi semmoinen katujyrä, kuin tavallisesti olen jotain päähän saadessani. Muuten voi tulla huutia.

Kyläyhdistyksen teema on muuten tälle kesää siisteys. Siihen koitetaan saada joku roti (mainos: siivoustalkoot 5.6. klo 18 uimarannalla). Mutta sitä myöten pitäisi kyllä vähän muuttaa ajattelutapaakin: onhan täällä kauniita paikkoja kylän pinnassakin. Esimerkiksi Saaren luontopolku, uimaranta, tai ihan muutamat sivukujat kylillä (sinne ne kauniit talot on piilotettu).
Meidän pitää vain nähdä ne. Siihenkin minulla on idea, mutta sitä en kerro ennen, kuin saan ehdotettua asiaa eteenpäinkin..

ps. Huomenna mennään etsimään korvasieniä. Näin yhden Muoniossa, joten on niitä oltava lisää jossakin!