Bongasinpa tässä hienoja neuleblogeja etsiessäni varsin hauskaan blogitukseen. Käsityöihmisilläkin voi olla siis olympiahenkeä :D
ainakin minä selvisin hengissä Suomi-Valkovenäjä -ottelusta kutomalla vimmatusti. Josko kohta pääsisin jo huovutusvaiheeseen.. Toivottavasti lankojen sekaan ei ole eksynyt lankaa, joka ei kutistuisi, sillä silloin olen lirissä.
torstai 18. helmikuuta 2010
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Antaa paukkua
Pakkanen on pukeutumiskysymys. Olen kuullut sen pariinkin kertaan täkäläisiltä, ja varsinkin tänään se piti paikkansa. Kuulemma aamulla mittarissa oli 32-37 astetta paikasta riippuen.
Onneksi pakkanen oikeuttaa aloittamaan ja käyttämään ihania neuleita. :)
Järjestin nimittäin jokin aika sitten olkkariin lankakokoelmani lasioviseen kaappiin (yritän saada jossain kohti kuvia). Ihastelen joka ilta värikirjoa ja haudon sitä tietoa, että voin milloin tahansa keksiä mitä tahansa langoista. Ajatukset suorastaan pörräävät, kun inspiraatiota on roppakaupalla edessä.
Joku aika sitten aloittamani puuvillalankainen kesäneuletakki on vielä kesken, mutta kesäänhän on vielä aikaa.. Ja kun olen kovasti tykännyt joulun jälkeen kutomastani neuletakista, jota pidän töissä, päätin tehdä itselleni myös kotikäyttöön neuleen. Hyllyssä oli valkoista, vihreää, sinapinkeltaista ja punaista villalankaa. Nyt minulla on sitten käsissä numeron kahdeksan puikot, joilla kudon hurjaa vauhtia, että saisin pian jotain valmiiksi. Aion tehdä sellaisen lyhyen liivin/jakun (en ole vielä päättänyt), jonka napitus on epäsymmetrisesti toisella puolella. Kuulostaa hienolta, saa nähdä onko sitä. Paras jippo on kuiteskin siinä, että lanka on Huopasta, jonka saa pesukoneessa myllyttämällä kutistumaan ja siten vieläkin lämpimämmäksi. Mutta se vaatii myös vähän matematiikkaa.Olenkin tentannut miestä joka ilta kysymällä seuraavanlaisia kysymyksiä:
Jos neule kutistuu 40 prosenttia ja sen on tarkoitus olla 40 senttiä leveä, kuinka leveä sen täytyy olla ennen kutistumista?
Niin, neulominen on muuten aika usein matematiikkaa. Että jos kaipaatte motivaattoria, muuttakaa laskutoimitukset neulekaavoiksi, niin pääsette laskemaan sivujen pituuksia, kulmia ja muuntamaan eri silmukkamääriä senteiksi. :)
ps. Laitan neuleen ohjeen ja kuvan , jos se onnistuu. Yläkuvassa nykyistä lämpöä, äitin ja anopin joulupaketeista tupsahtanutta.
Onneksi pakkanen oikeuttaa aloittamaan ja käyttämään ihania neuleita. :)
Järjestin nimittäin jokin aika sitten olkkariin lankakokoelmani lasioviseen kaappiin (yritän saada jossain kohti kuvia). Ihastelen joka ilta värikirjoa ja haudon sitä tietoa, että voin milloin tahansa keksiä mitä tahansa langoista. Ajatukset suorastaan pörräävät, kun inspiraatiota on roppakaupalla edessä.
 |
| Lähettäjä Blogger-kuvat |
Joku aika sitten aloittamani puuvillalankainen kesäneuletakki on vielä kesken, mutta kesäänhän on vielä aikaa.. Ja kun olen kovasti tykännyt joulun jälkeen kutomastani neuletakista, jota pidän töissä, päätin tehdä itselleni myös kotikäyttöön neuleen. Hyllyssä oli valkoista, vihreää, sinapinkeltaista ja punaista villalankaa. Nyt minulla on sitten käsissä numeron kahdeksan puikot, joilla kudon hurjaa vauhtia, että saisin pian jotain valmiiksi. Aion tehdä sellaisen lyhyen liivin/jakun (en ole vielä päättänyt), jonka napitus on epäsymmetrisesti toisella puolella. Kuulostaa hienolta, saa nähdä onko sitä. Paras jippo on kuiteskin siinä, että lanka on Huopasta, jonka saa pesukoneessa myllyttämällä kutistumaan ja siten vieläkin lämpimämmäksi. Mutta se vaatii myös vähän matematiikkaa.Olenkin tentannut miestä joka ilta kysymällä seuraavanlaisia kysymyksiä:
Jos neule kutistuu 40 prosenttia ja sen on tarkoitus olla 40 senttiä leveä, kuinka leveä sen täytyy olla ennen kutistumista?
 |
| Lähettäjä Blogger-kuvat |
Niin, neulominen on muuten aika usein matematiikkaa. Että jos kaipaatte motivaattoria, muuttakaa laskutoimitukset neulekaavoiksi, niin pääsette laskemaan sivujen pituuksia, kulmia ja muuntamaan eri silmukkamääriä senteiksi. :)
ps. Laitan neuleen ohjeen ja kuvan , jos se onnistuu. Yläkuvassa nykyistä lämpöä, äitin ja anopin joulupaketeista tupsahtanutta.
torstai 11. helmikuuta 2010
Aina voi delegoida
Vaikka tykkäilenkin käsitöistä kovasti, on yksi asia, jota en tee itse. Se ei vain onnistu, vaan lopputulos on aina suttaantunut ja pilalla. Nimittäin vetoketjun vaihto.
Olen viime aikoina pohdiskellut (taas vaihteeksi) paljonkin kaikenmoisia ekoasioita, ja tämän vuoksi vaatteiden korjaus on aika pop asia. Käyttöikä pitenee, ja vaatetta myös käyttää, kun sen on ostanut. Ostin (tämä osuus ei ole se eko ;) ) uutena vuotena alennusmyynneistä pitkään kaivatun siistin talvitoppiksen, ja eikö vain paukahtanut heti vetoketju. Sinnittelin viikon vähän rikkinäisellä ketjulla, kunnes jumi oli niin paha, ettei takkia enää saanut auki. Onneksi Kolarissa on paikka, josta löytyy apu tähänkin asiaan, nimittäin Nuorten työpaja. En tiedä ihan tarkkaan, mitä kaikkea siellä voisi teettää, mutta ainakin minun takkini sai uuden vetskarin ja uuden elämän viidellätoista eurolla (sisälsi vetskarin, langat+työn). Se ei ole paha hinta ollenkaan, sille, että säästyin harmilta. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse, jos siihen ei kerta kaikkiaan ole hermoja. Minusta käsitöiden on tarkoitus olla kivoja, inspiroivia ja itsevarmuutta nostavia kokemuksia, ei manausta ja ähräystä (vaikka joskus ovat sitäkin).
Kävi muuten mielessä, että vaatteen halpa hinta näkyy vähintään noissa pikku nippeleissä, napeissa ja vetskareissa. Sillä aikaa kun säästän siihen oikeaan laatuun, tyytynen korjaamaan vanhaa (tässä tapauksessa valitettavan uutta.
Niin, ja selitettäköön, että takki tuli ostettua Jyväskylästä, minkä vuoksi en lähtenyt palautusreissulle.
Halvasta puheen ollen, nettitelkkarissa on tarjolla ruikuttavia brittejä ja vakavaa asiaa siitä, mistä se meidän halpuutemme oikein syntyy.
Olen viime aikoina pohdiskellut (taas vaihteeksi) paljonkin kaikenmoisia ekoasioita, ja tämän vuoksi vaatteiden korjaus on aika pop asia. Käyttöikä pitenee, ja vaatetta myös käyttää, kun sen on ostanut. Ostin (tämä osuus ei ole se eko ;) ) uutena vuotena alennusmyynneistä pitkään kaivatun siistin talvitoppiksen, ja eikö vain paukahtanut heti vetoketju. Sinnittelin viikon vähän rikkinäisellä ketjulla, kunnes jumi oli niin paha, ettei takkia enää saanut auki. Onneksi Kolarissa on paikka, josta löytyy apu tähänkin asiaan, nimittäin Nuorten työpaja. En tiedä ihan tarkkaan, mitä kaikkea siellä voisi teettää, mutta ainakin minun takkini sai uuden vetskarin ja uuden elämän viidellätoista eurolla (sisälsi vetskarin, langat+työn). Se ei ole paha hinta ollenkaan, sille, että säästyin harmilta. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse, jos siihen ei kerta kaikkiaan ole hermoja. Minusta käsitöiden on tarkoitus olla kivoja, inspiroivia ja itsevarmuutta nostavia kokemuksia, ei manausta ja ähräystä (vaikka joskus ovat sitäkin).
Kävi muuten mielessä, että vaatteen halpa hinta näkyy vähintään noissa pikku nippeleissä, napeissa ja vetskareissa. Sillä aikaa kun säästän siihen oikeaan laatuun, tyytynen korjaamaan vanhaa (tässä tapauksessa valitettavan uutta.
Niin, ja selitettäköön, että takki tuli ostettua Jyväskylästä, minkä vuoksi en lähtenyt palautusreissulle.
Halvasta puheen ollen, nettitelkkarissa on tarjolla ruikuttavia brittejä ja vakavaa asiaa siitä, mistä se meidän halpuutemme oikein syntyy.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Polttelee!
Toimittaja liekeissä! Päiväni pelastui peruuttamattomasti, sillä löysin jotain, mistä olen haaveillut vuosia. Jihaa!
Tuossa joulun alla lainasin kirjastosta vinon pinon erilaisia käsityöopuksia, jotta saisin ideoita joululahjoihin. Rakastan vanhoja virkkauskuvioita, mutta en niinkään välitä uudemmista, sillä minusta oikeat virkkauskuviot ovat sellaisia rehellisen romanttisia ja pitsisiä, eivät mitään ruutumalleja. Joulun alla siis haikeana silittelin kirjaston opuksia ja huokasin useammankin kerran, kun ajattelin, ettei noita vanhoja kirjoja luultavasti enää saa mistään.
Senpä vuoksi olin rehellisesti hypätä kattoon, kun kipaisin käymään Kolarin kirjakaupassa (ja vielä alennushyllyllä).
Näistä kirjoista maksoin vähemmän kuin neljästä askista tupakkaa (näin ajattelin konkretisoida hankinnan miehelleni, joka ei kenties jaa intoani virkkauskirjoihin). Olen Isoäidin pitsien ja Mary Ojen Kauneimpien pitsien onnellinen omistaja. Näitä kirjoja ei luultavasti löydä joka kaupasta. Toisesta otettu uusin (?) painos on vuodelta 1996, toisesta vuodelta 2000. Itse kirjat ovat kuitenkin paljon vanhempia, ja osa malleista on 1800-luvun puolelta. Jee! Taisin liekehtiä asiaa innolla, joka vähintäänkin vaivaannutti kollegani. x) Toivottavasti joku virkattujen pitsien ystävä sattuu lukemaan tämän vuodatuksen ja jakaa intoni.
Se vain on niin, että näistä vanhoista opuksista soveltamalla löytyy usein tosi kauniita ja ihmeellisen ajattomia malleja. Taidankin kaivaa esiin kerran lahjaksi saamani 50-lukulaisen neulekirjan.
ps. Sinne hyllyyn jäi vielä käsityökirjoja, joita ainakin minä himoitsisin.
Tuossa joulun alla lainasin kirjastosta vinon pinon erilaisia käsityöopuksia, jotta saisin ideoita joululahjoihin. Rakastan vanhoja virkkauskuvioita, mutta en niinkään välitä uudemmista, sillä minusta oikeat virkkauskuviot ovat sellaisia rehellisen romanttisia ja pitsisiä, eivät mitään ruutumalleja. Joulun alla siis haikeana silittelin kirjaston opuksia ja huokasin useammankin kerran, kun ajattelin, ettei noita vanhoja kirjoja luultavasti enää saa mistään.
Senpä vuoksi olin rehellisesti hypätä kattoon, kun kipaisin käymään Kolarin kirjakaupassa (ja vielä alennushyllyllä).
 |
| Lähettäjä Blogger-kuvat |
Näistä kirjoista maksoin vähemmän kuin neljästä askista tupakkaa (näin ajattelin konkretisoida hankinnan miehelleni, joka ei kenties jaa intoani virkkauskirjoihin). Olen Isoäidin pitsien ja Mary Ojen Kauneimpien pitsien onnellinen omistaja. Näitä kirjoja ei luultavasti löydä joka kaupasta. Toisesta otettu uusin (?) painos on vuodelta 1996, toisesta vuodelta 2000. Itse kirjat ovat kuitenkin paljon vanhempia, ja osa malleista on 1800-luvun puolelta. Jee! Taisin liekehtiä asiaa innolla, joka vähintäänkin vaivaannutti kollegani. x) Toivottavasti joku virkattujen pitsien ystävä sattuu lukemaan tämän vuodatuksen ja jakaa intoni.
Se vain on niin, että näistä vanhoista opuksista soveltamalla löytyy usein tosi kauniita ja ihmeellisen ajattomia malleja. Taidankin kaivaa esiin kerran lahjaksi saamani 50-lukulaisen neulekirjan.
ps. Sinne hyllyyn jäi vielä käsityökirjoja, joita ainakin minä himoitsisin.
maanantai 1. helmikuuta 2010
8 kg onnea
Pahoittelen, että päivitys on taas lipsahtanut. Käsitöistä on jotenkin vaikea puhua ilman kuvia, ja vakaa aikeeni oli ottaa töissä kuvia (hilasin hirveän määrän neulomuksia viime perjantaina). Mutta kamerat ja minä emme eläneet samassa aika-avaruuden ulottuvuudessa, joten kuvien ottaminen jäi.
Mutta sain kivan paketin. Äiti laittoi kotoa vuosien mittaan kertyneitä lankoja, omiaan, jämiä, ja minun ostamiani. Niitä tuli 8 kiloa. Sain sellaisen hepulin, etten ensin meinannut saada ensimmäisenä yönä unta, kun pohdin, mitä kaikkea langoista saisi. Oli pakko aloittaa saman tien yksi kesäneule, ihan noin vain ilman kaavoja. Samassa hepulissa mukamas päätin, millainen neule siitä tulee, mutta nyt olen vaihtanut noin viisi kertaa mieltä ja mielikuvaa. Noin että saa nähdä..
Tämä on varsin tyypillistä minulle, jos en tee kaavoista. Enkä minä nykyisin niin kauhean usein tee, koska liian usein kaavat näyttävät minusta aika tylsiltä. Lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia, joita aion tulevissa kirjuutuksissa vinkata :)
Minulla on kaapissa hurja määrä keskeneräisiä tekemyksiä ja asioita, joista on joskus määrä tulla jotain. Olen jo aika pitkään pimittänyt itseltäni yhtä villatakkia (tai tulevaa villatakkia), jota olen tuunannut. Toivottavasti saan siitä ensi viikoksi kuvia, sillä lupasin ottavani niitä, ennen kuin etenen seuraavaan vaiheeseen eli värjäykseen.
Mutta nyt otan kutimet käteen ja käperryn nojatuoliin epäergonomiseen (mutta lämpöiseen) asentoon.
Mutta sain kivan paketin. Äiti laittoi kotoa vuosien mittaan kertyneitä lankoja, omiaan, jämiä, ja minun ostamiani. Niitä tuli 8 kiloa. Sain sellaisen hepulin, etten ensin meinannut saada ensimmäisenä yönä unta, kun pohdin, mitä kaikkea langoista saisi. Oli pakko aloittaa saman tien yksi kesäneule, ihan noin vain ilman kaavoja. Samassa hepulissa mukamas päätin, millainen neule siitä tulee, mutta nyt olen vaihtanut noin viisi kertaa mieltä ja mielikuvaa. Noin että saa nähdä..
Tämä on varsin tyypillistä minulle, jos en tee kaavoista. Enkä minä nykyisin niin kauhean usein tee, koska liian usein kaavat näyttävät minusta aika tylsiltä. Lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia, joita aion tulevissa kirjuutuksissa vinkata :)
Minulla on kaapissa hurja määrä keskeneräisiä tekemyksiä ja asioita, joista on joskus määrä tulla jotain. Olen jo aika pitkään pimittänyt itseltäni yhtä villatakkia (tai tulevaa villatakkia), jota olen tuunannut. Toivottavasti saan siitä ensi viikoksi kuvia, sillä lupasin ottavani niitä, ennen kuin etenen seuraavaan vaiheeseen eli värjäykseen.
Mutta nyt otan kutimet käteen ja käperryn nojatuoliin epäergonomiseen (mutta lämpöiseen) asentoon.
tiistai 19. tammikuuta 2010
-30 prosentin piirakka
Kokkaus on niitä asioita, joissa minulla on paljon ideoita, mutta vähän kärsivällisyyttä ja taitoa. Aina välillä saan loistavan valaistuneen näyn, johon liittyy jokin ruokalaji. Se johtuu siitä, että siskoni on ravintolakokki, ja tästä syystä olen oivaltanut, että maailmassa on muitakin ruoka-aineita kuin ketsuppi. Esimerkiksi pesto, joka ajaa saman asian. Nam.
Takaisin asiaan: Valitettavasti oman näkyni ja todellisuuden välissä on ammottava aukko, jota sitten syödään hammas irvessä (kerron joku kerta, miten kävi, kun aloin tehdä kikherneistä pihvejä..). Onneksi meillä ei yleensä syödä minun sapuskaani, vaan mies kokkaa.
Tällaista värkkäsin vajaa viikko sitten, kun kaupassa oli houkuttelevia päiväysalennuksia. Minusta päiväysalennus on loistava tapa kokeilla jotakin, mitä ei ole ennen kokeillut (tämä piirakka on muistelma ja muunnelma Emmin viime keväänä tekemästä piirakasta, jonka söin).
Kuvaa ei valitettavasti ole, sillä kuvauskohde joutui syödyksi.
- 30 prosentin piirakka
1 valmis piirakkapohja, semmoinen suolainen
2 isoa sipulia
2 punasipulia
1 purkki creme fraichea
1 putkula vuohenjuustoa
1 dl (no ehkä laitoin 2 dl, mutta se oli aika tuhtia, voi jättää poiskin) edam-raastetta.
vähän aurinkokuivattuja tomaatteja, loraus niiden öljyä
Sulata taikinaa mikrossa tai odottele telkkaria katsoen, että se sulaa itsekseen. Taputtele vuokaan.
Sutki sipulit renkaiksi ja levitä vuokaan.
Jos et ostanut valmista raastetta, niin raasta juusto. Kippaa sekaan creme fraiche ja vähän öljyä.
seuraavaan kohtaan on kaksi vaihtoehtoa:
viipaloi ensin vuohenjuustot ja kippaa sipulien päälle, ja kippaa päälle raastehärpäkkä.
TAI kippaa raastehärpäkkä ja siihen päälle vuohenjuustot (niistä tulee rapsakoita, mutta saattavat kuivua).
Paista 200 asteessa 30 minuuttia, ehkä voit harkita hivenen alempaa lämpötilaa, jos haluat vuohenjuuston pehmeämpänä.
ps. Tämä oli hyvää. Kantsii syödä tätä päivää ennen tsumpaa, niin on mitä polttaa.
Takaisin asiaan: Valitettavasti oman näkyni ja todellisuuden välissä on ammottava aukko, jota sitten syödään hammas irvessä (kerron joku kerta, miten kävi, kun aloin tehdä kikherneistä pihvejä..). Onneksi meillä ei yleensä syödä minun sapuskaani, vaan mies kokkaa.
Tällaista värkkäsin vajaa viikko sitten, kun kaupassa oli houkuttelevia päiväysalennuksia. Minusta päiväysalennus on loistava tapa kokeilla jotakin, mitä ei ole ennen kokeillut (tämä piirakka on muistelma ja muunnelma Emmin viime keväänä tekemästä piirakasta, jonka söin).
Kuvaa ei valitettavasti ole, sillä kuvauskohde joutui syödyksi.
- 30 prosentin piirakka
1 valmis piirakkapohja, semmoinen suolainen
2 isoa sipulia
2 punasipulia
1 purkki creme fraichea
1 putkula vuohenjuustoa
1 dl (no ehkä laitoin 2 dl, mutta se oli aika tuhtia, voi jättää poiskin) edam-raastetta.
vähän aurinkokuivattuja tomaatteja, loraus niiden öljyä
Sulata taikinaa mikrossa tai odottele telkkaria katsoen, että se sulaa itsekseen. Taputtele vuokaan.
Sutki sipulit renkaiksi ja levitä vuokaan.
Jos et ostanut valmista raastetta, niin raasta juusto. Kippaa sekaan creme fraiche ja vähän öljyä.
seuraavaan kohtaan on kaksi vaihtoehtoa:
viipaloi ensin vuohenjuustot ja kippaa sipulien päälle, ja kippaa päälle raastehärpäkkä.
TAI kippaa raastehärpäkkä ja siihen päälle vuohenjuustot (niistä tulee rapsakoita, mutta saattavat kuivua).
Paista 200 asteessa 30 minuuttia, ehkä voit harkita hivenen alempaa lämpötilaa, jos haluat vuohenjuuston pehmeämpänä.
ps. Tämä oli hyvää. Kantsii syödä tätä päivää ennen tsumpaa, niin on mitä polttaa.
Oikein nurin
Nyt aloitan siitä, mistä pitkin, vaikkakin myöhässä. Ajattelin kirjoittaa käsitöistä, koska siitä lähtien, kun löysin mummolasta ensimmäisen lankakerän, josta virkattiin mummun villakoiralle panta, olen värkännyt kaikenlaista monenlaisella menestyksellä. Jossakin kohti haaveilin opiskelevani vaatesuunnittelijaksiksin, mutta niin vain elämä vaihtoi suuntaa.
Ensimmäinen käsityömuistoni liittyy kuitenkin vanhaan oranssiin toyotaan ja iskääni. Minusta tuntuu, että jaan isäni kanssa jonkinlaisen filosofisen perusolettamuksen elämästä. Isäni nimittäin teki meille barbinmekkoja, kun kaipasimme nukeille vaatetta. En oikein tiedä, oliko isä sitä ennen koskaan koskenut ompelukoneeseen, mutta niillä mekoilla oli käyttöä. Ihminen pystyy, kun ei anna asenteiden estää.
Jostain syystä (liekö luonnekysymys) minusta ei ole tullut koskaan hirvittävän hyvää (semmoista viimoisen päälle pedanttia vääntäjää, jonka silmukat ovat aina oikein) kädentaitajaa, mutta hirvittävän innokas ja kiinnostunut olen ollut aina.
Perusperiaatteenani käsitöissä on se, ettei tekeminen saa olla tylsää. Siksipä yleensä värkkään ohjetta iiiiihan vain pikkuisen haluamallani tavalla. Iän kanssa onnistumisprosentti on korottunut, mutta silti tekeleissäni on aina jotakin pientä viilattavaa. Kuten vaikkapa tässä villatakissa, joka alun perin oli ohjeessa tunika. Tunikan muuttaminen villatakiksi ei ollut vaikeaa, mutta kuvittelin vakaasti olevani yhtä kokoa pienempi, kuin sitten loppujen lopuksi olinkaan. – Perinaisellista, eikö totta?
...ihan hieno tästä kulmasta
.. mutta tähän tarvitsisi kyllä vauvamahan alle. Onneksi minulla on vyö, jolla sidon nutun normaalisti kiinni.
Ensimmäinen käsityömuistoni liittyy kuitenkin vanhaan oranssiin toyotaan ja iskääni. Minusta tuntuu, että jaan isäni kanssa jonkinlaisen filosofisen perusolettamuksen elämästä. Isäni nimittäin teki meille barbinmekkoja, kun kaipasimme nukeille vaatetta. En oikein tiedä, oliko isä sitä ennen koskaan koskenut ompelukoneeseen, mutta niillä mekoilla oli käyttöä. Ihminen pystyy, kun ei anna asenteiden estää.
Jostain syystä (liekö luonnekysymys) minusta ei ole tullut koskaan hirvittävän hyvää (semmoista viimoisen päälle pedanttia vääntäjää, jonka silmukat ovat aina oikein) kädentaitajaa, mutta hirvittävän innokas ja kiinnostunut olen ollut aina.
Perusperiaatteenani käsitöissä on se, ettei tekeminen saa olla tylsää. Siksipä yleensä värkkään ohjetta iiiiihan vain pikkuisen haluamallani tavalla. Iän kanssa onnistumisprosentti on korottunut, mutta silti tekeleissäni on aina jotakin pientä viilattavaa. Kuten vaikkapa tässä villatakissa, joka alun perin oli ohjeessa tunika. Tunikan muuttaminen villatakiksi ei ollut vaikeaa, mutta kuvittelin vakaasti olevani yhtä kokoa pienempi, kuin sitten loppujen lopuksi olinkaan. – Perinaisellista, eikö totta?
...ihan hieno tästä kulmasta
 |
| Lähettäjä Blogger-kuvat |
.. mutta tähän tarvitsisi kyllä vauvamahan alle. Onneksi minulla on vyö, jolla sidon nutun normaalisti kiinni.
 |
| Lähettäjä Blogger-kuvat |
maanantai 11. tammikuuta 2010
Dadaa, surrealistista ruokaa
No niin. Tämä ei oikeastaan ollut se, mistä minun piti aloittaa, mutta kun omaksi huvikseni sain aikaan tällaista, niin aloitetaan sitten siitä. Blogini näkökulma nimittäin hiukan muuttuu. Tästä tulee jonkinmoinen käsityöaiheita kiertelevä blogi. Mutta ei sellaista supertekijän käsityöblogia, eikä pelkästään neulomista, ompelemista tai muuta hommaa käsittelevää blogia. En nimittäin ole mikään supertekijä. Onnistun kämmäämään aika usein jotakin, ihan pientä, mutta juuri sen verran, että joudun harkitsemaan kahdesti, voiko tekelettäni käyttää. Ehkä tästä siis tulee kämmäysblogi, jossa käsitellään elämän pieniä onnistumisia. Minulla on aika monta projektia vakan alla. Ne olisi ehkä paras laittaa sillä kuuluisalla kynttilällä liekkeihin, mutta ainakin ennen sitä saatte niistä makeat naurut. Epäonnistumisilleen on nimittäin ihan mukava joskus nauraa.
Erityisen hyvä olen tekemään herkullisista aineista ruokia, jotka näyttävät tosi pahalta. Siitä on kuvaesimerkki alla.
Tämän terveellisen ja hyvänmakuisin yökötyksen resepti on seuraava:
1 appelsiini
1 banaani
1 rkl omenasosetta (maun mukaan)
1 dl maitoa (ehkä korvaamalla tämän appelsiinimehulla tekele ei näyttäisi niin pahalta)
basilikan lehtiä (näitä voi laittaa reilusti, maistuvat hyvältä)
1 rkl auringonkukan siemeniä
1 tl leseitä tms. härpäköitä (tähän meni sekoitus ruis- ja vehnäleseitä sekä seesamin- ja pellavansiemeniä).
Vedä soseeksi sauvasekoittimella, pistä silmät kiinni ja nautiskele mausta.
Tämä on muuten ainoa aamupala, josta olen saanut lähes ähkyn!
Erityisen hyvä olen tekemään herkullisista aineista ruokia, jotka näyttävät tosi pahalta. Siitä on kuvaesimerkki alla.
 |
| Lähettäjä Blogger-kuvat |
Tämän terveellisen ja hyvänmakuisin yökötyksen resepti on seuraava:
1 appelsiini
1 banaani
1 rkl omenasosetta (maun mukaan)
1 dl maitoa (ehkä korvaamalla tämän appelsiinimehulla tekele ei näyttäisi niin pahalta)
basilikan lehtiä (näitä voi laittaa reilusti, maistuvat hyvältä)
1 rkl auringonkukan siemeniä
1 tl leseitä tms. härpäköitä (tähän meni sekoitus ruis- ja vehnäleseitä sekä seesamin- ja pellavansiemeniä).
Vedä soseeksi sauvasekoittimella, pistä silmät kiinni ja nautiskele mausta.
Tämä on muuten ainoa aamupala, josta olen saanut lähes ähkyn!
torstai 7. tammikuuta 2010
Uutta vuotta ilmassa
Hupsista, kuinka onkaan aika taas kulahtanut vapaa-ajan vietossa. Loman vietin tuolla Suomen alapäässä, tai ainakin siinä vesirajan tienoilla, Kuopion, Laukaan ja Pihtiputaan järvien laidoilla. Uusi vuosi hurahti Kilpisjärvellä ystävien kanssa. Reissu oli minulle ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen. Mahti paikka kerrakseen..
Meillä on suunnitteilla pientä blogien uusjakoa, mutta siitä saatte tietää enemmän vähän myöhemmin. Sen verran lupaan, että kuvia on luvassa lisää, jos vain ehdin opetella paremmin niiden säilömistä picasaan.
Nyt voi vain ihmetellä pakkasta. Sitä oli viime yönä ollut -38 astetta. Wow. Tänään testasin joululomalta mukana palannutta potkuria työmatkalla, taisin potkia itselleni vähän oireita. Mutta kaikkeen tottuu. Ainoa todellinen ongelma näissä kovemmissa pakkasissa on ollut se, että kun tulee taas -18 asteen pakkanen, se tuntuu niin leudolta, ettei osaa pukeutua oikein.
Meillä on suunnitteilla pientä blogien uusjakoa, mutta siitä saatte tietää enemmän vähän myöhemmin. Sen verran lupaan, että kuvia on luvassa lisää, jos vain ehdin opetella paremmin niiden säilömistä picasaan.
Nyt voi vain ihmetellä pakkasta. Sitä oli viime yönä ollut -38 astetta. Wow. Tänään testasin joululomalta mukana palannutta potkuria työmatkalla, taisin potkia itselleni vähän oireita. Mutta kaikkeen tottuu. Ainoa todellinen ongelma näissä kovemmissa pakkasissa on ollut se, että kun tulee taas -18 asteen pakkanen, se tuntuu niin leudolta, ettei osaa pukeutua oikein.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Troppireenit
Tänä syksynä olen sairastanut tuplasti tai triplasti enemmän kuin edellisinä. Kuvittelin, että lepo parantaa, mutta koirankakat kanssa. Viikonlopun yöt menivät jatkuvalla köhimisellä ilman unta, ja päätin mennä lääkäriin, ennen kuin naapuri tekee valituksen melusta.
Muistellen Tampereen aikoja arvelin, että saisin odottaa päivystyksessä tovin, ennen kuin pääsisin eteenpäin. Mutta eipä vain. Vaikka olin paikalla vasta 8.10. oli edelleni ehtinyt vain yksi mummo. Sujuvasti terveydenhoitajalle, siitä tunnin sisään lääkäriin. Täällä ei tunnu lääkäripulalta. Lääkäriasiat aina hiukan hirvittävät pienellä paikkakunnalla. Sitä kuvittelee, ettei lääkäriin oikein pääse. Joskin ehkä se tuntuu samalta kaupungissakin.
Viikonloppuna ei kuitenkaan tullut lähdettyä päivystykseen, koska mahdollisuudet olivat 1/3, että se olisi Kolarissa. Kittilään tai Muonioon lähtö ei houkuttanut. Eihän siellä röntgeniä kuitenkaan olisi ollut, eikä labraa (sairaana olossa on parasta se, miten kaikki kertovat kokemuksia oireettomista hirmusairauksista, jolloin alkaa vakuuttua itsekin sairastavansa vähintään syöpää, sydänkohtausta ja dementiaa).
Noh, aamulla sain kuulla olevani ihan vain nuhassa (mikä oli alkuperäinen oletukseni ennen rakkaita huolestuneita lähimmäisiäni). Näköjään nuhakin osaa tehdä keljun olon.
Kun tarkemmin ajattelee, täällä on yllättävän hyvä tk-tilanne. On sentään päivystys joka kolmas viikonloppu paikkakunnalla. Sitä ei taida olla entisessä kotikunnassani. Muistaakseni siellä matkustetaan 30-70 km joka viikonloppu Viitasaarelle. Vai vaihtuiko päivystys jo Jyväskylään, 140 km?
Kun lähipiirissä on nykyisin tulevia, olevia ja meneviä äitejä, tulee välillä pohdittua synnytysasioita. Hirmuisen pitkältä tuntui matka täältä Rovaniemelle synnyttämään. Mutta minä olen itsekin käynyt syntymässä yli sadan kilometrin päässä kotoa, Kokkolassa (juuri nyt matkamittarini ei toimi tämän tarkemmin). Nykyisin sen saa ilmeisesti tehdä vain poikkeusluvalla, oikeasti pitää matkustaa Jyväskylään, 140 km (vai 170 km? Aivot tekevät tepposet). Aika monessa asiassa, jonka kuvittelisi Lapin ominaisuudeksi, törmään aina tähän samaan. Ei tilanne ole aina sen kummempi muuallakaan. Kyse on useimmiten kuntien rahanpuutteesta.
Tietysti minä lasken etäisyyksiä Kolarin keskustasta, en Järvikylistä. Sieltä sitä kyytiä kertyy.
Ai niin. Kiitoksia ihanalle perheelle, joka tarjosi bioroskilleni kodin talveksi luettuaan blogia :) - aina välillä en tosiaan ymmärrä, miksi kukaan haluaa asua muualla kuin täällä.
Muistellen Tampereen aikoja arvelin, että saisin odottaa päivystyksessä tovin, ennen kuin pääsisin eteenpäin. Mutta eipä vain. Vaikka olin paikalla vasta 8.10. oli edelleni ehtinyt vain yksi mummo. Sujuvasti terveydenhoitajalle, siitä tunnin sisään lääkäriin. Täällä ei tunnu lääkäripulalta. Lääkäriasiat aina hiukan hirvittävät pienellä paikkakunnalla. Sitä kuvittelee, ettei lääkäriin oikein pääse. Joskin ehkä se tuntuu samalta kaupungissakin.
Viikonloppuna ei kuitenkaan tullut lähdettyä päivystykseen, koska mahdollisuudet olivat 1/3, että se olisi Kolarissa. Kittilään tai Muonioon lähtö ei houkuttanut. Eihän siellä röntgeniä kuitenkaan olisi ollut, eikä labraa (sairaana olossa on parasta se, miten kaikki kertovat kokemuksia oireettomista hirmusairauksista, jolloin alkaa vakuuttua itsekin sairastavansa vähintään syöpää, sydänkohtausta ja dementiaa).
Noh, aamulla sain kuulla olevani ihan vain nuhassa (mikä oli alkuperäinen oletukseni ennen rakkaita huolestuneita lähimmäisiäni). Näköjään nuhakin osaa tehdä keljun olon.
Kun tarkemmin ajattelee, täällä on yllättävän hyvä tk-tilanne. On sentään päivystys joka kolmas viikonloppu paikkakunnalla. Sitä ei taida olla entisessä kotikunnassani. Muistaakseni siellä matkustetaan 30-70 km joka viikonloppu Viitasaarelle. Vai vaihtuiko päivystys jo Jyväskylään, 140 km?
Kun lähipiirissä on nykyisin tulevia, olevia ja meneviä äitejä, tulee välillä pohdittua synnytysasioita. Hirmuisen pitkältä tuntui matka täältä Rovaniemelle synnyttämään. Mutta minä olen itsekin käynyt syntymässä yli sadan kilometrin päässä kotoa, Kokkolassa (juuri nyt matkamittarini ei toimi tämän tarkemmin). Nykyisin sen saa ilmeisesti tehdä vain poikkeusluvalla, oikeasti pitää matkustaa Jyväskylään, 140 km (vai 170 km? Aivot tekevät tepposet). Aika monessa asiassa, jonka kuvittelisi Lapin ominaisuudeksi, törmään aina tähän samaan. Ei tilanne ole aina sen kummempi muuallakaan. Kyse on useimmiten kuntien rahanpuutteesta.
Tietysti minä lasken etäisyyksiä Kolarin keskustasta, en Järvikylistä. Sieltä sitä kyytiä kertyy.
Ai niin. Kiitoksia ihanalle perheelle, joka tarjosi bioroskilleni kodin talveksi luettuaan blogia :) - aina välillä en tosiaan ymmärrä, miksi kukaan haluaa asua muualla kuin täällä.
maanantai 30. marraskuuta 2009
Kaksi valkeaa joulua kiitos
Kävin ystävän kanssa avaamassa hiihtokauden keskustan valaistulla ladulla. Viisi kilometriä, siitä se alkaa.Kintut haroivat yhteen suuntaan, käsivarret toiseen, enkä tietenkään ollut uskonut miestä, joka käski ottaa pidemmät sauvat. Summa summarum, kivaa oli, ja mennään tällä viikolla vielä uudestaan. Ehkä vielä oikeasti joskus hiihdän Lapponian, mutta enpä lupaa, koska viime talven hiihtokausi katkesi lyhyeen kuin kananpyllykampaus (se on se niskasta kynitty malli).
Viimeisen kolmisen viikkoa täällä on sää heijannut ees taas. On varsin masentavaa, jos ensin sataa satulunta, ja seuraavana päivänä pitääkin rukoilla, että pysyy pystyssä vesijäällä. Nyt näyttää (ehkä) hiukan siltä, että talvi on täällä vihdoin pysyäkseen. Tai tarkkaan ottaen, eihän lumi täältä ole kokonaan sulanut missään vaiheessa. Se on vain lähes huvennut, sitten taas satanut, huvennut, satanut. Tätä pitäisi olla luvassa jatkossakin, ainakin näin enteilivät ilmastonmuutostutkijat syksyllä matkailuseminaarissa. Will see. Itse olen niiden kolmenkymmenen asteen pakkasten ystävä, mutta se johtuukin siitä, ettei auto ole vielä koskaan jättänyt käynnistymättä.
Hassua, että tänä aikana muualla on ollut vielä surkeampi keli. Appiukko tosin ehkti silti Kuopiossa hiihtämään ennen minua, aika lurjus! Mutta sitten oli lumi sulanut. Aika kummallista ajatella joulua Savossa, jos siellä ei olekaan lunta.
Saapa nähdä, milloin tänne Lappiin alkaa muuttaa lumipakolaisia talven tarpeessa. Minä ainakin olin semmoinen.
Tekisi mieleni kertoa jo kaikki hyvät jutut Pitkästä illasta, mutta odottakaaps kylätoimikunnan virallista tiedotetta..
Viimeisen kolmisen viikkoa täällä on sää heijannut ees taas. On varsin masentavaa, jos ensin sataa satulunta, ja seuraavana päivänä pitääkin rukoilla, että pysyy pystyssä vesijäällä. Nyt näyttää (ehkä) hiukan siltä, että talvi on täällä vihdoin pysyäkseen. Tai tarkkaan ottaen, eihän lumi täältä ole kokonaan sulanut missään vaiheessa. Se on vain lähes huvennut, sitten taas satanut, huvennut, satanut. Tätä pitäisi olla luvassa jatkossakin, ainakin näin enteilivät ilmastonmuutostutkijat syksyllä matkailuseminaarissa. Will see. Itse olen niiden kolmenkymmenen asteen pakkasten ystävä, mutta se johtuukin siitä, ettei auto ole vielä koskaan jättänyt käynnistymättä.
Hassua, että tänä aikana muualla on ollut vielä surkeampi keli. Appiukko tosin ehkti silti Kuopiossa hiihtämään ennen minua, aika lurjus! Mutta sitten oli lumi sulanut. Aika kummallista ajatella joulua Savossa, jos siellä ei olekaan lunta.
Saapa nähdä, milloin tänne Lappiin alkaa muuttaa lumipakolaisia talven tarpeessa. Minä ainakin olin semmoinen.
Tekisi mieleni kertoa jo kaikki hyvät jutut Pitkästä illasta, mutta odottakaaps kylätoimikunnan virallista tiedotetta..
torstai 12. marraskuuta 2009
Rafiikkia
On aika hassua, että kaikista maailman pienistä paikkakunnista asun sillä, jolla tapahtuu kauheasti kaikenlaista. Täällä on vireää kulttuuritoimintaa, on laskettelukeskus, latuja, oma jääkiekkojoukkue ja kansanooppera (vai onko sitten musiikkinäytelmä, mene tiedä, mutta kansanooppera kuulostaa paremmalta). On matkailu ja sitten vielä nuo mahtavat mahdollisuushorisontissa siintävät kaivokset. Tätä olen monta kertaa vuoden aikana ihmetellyt. Tämä paikka ui vastavirtaan Apatian joessa.
Nyt täällä on jotain, mistä vasta voikin olla innoissaan. Nimittäin tämä Napapiirin sankarit. Mahtavaa! Eilen kylänraittia valaisi järjettömän iso lamppu (se oli nosturin nokassa). Tänään täällä pörrää kopteri. Ja elokuvatyypit ovat mukana Ylläksen avajaisissa ensi viikon viikonloppuna. Harmi, ettei niitä varmaan saa matkaan laskemaan SM-alamäkikelkkailuja (katkenneita käsiä ei suvaita varmaan).
Nähtyäni vilaukselta joitakin juttuja, joita ilmeisesti elokuvassa vilahtaa, mietin, mitähän ihmettä tästä tulee - lappikliseitä? Mutta ehkä ei kuitenkaan. Tänään haastattelin hetken ohjaajaa, eikä ainakaan tullut sellaista oloa, että tässä revittäisiin vitsiä vaikka puun kuoresta, jos ei muusta irtoa.
Jotenkin se on hupaisaa, miten elokuvan tekoon liittyy mahdottoman paljon glamuuria. Se on jotain aika salaperäistä ja jännää. Ja vaikka toimittajien pitäisi ehkä olla ammattikyynikoita, niin kyllä täälläkin ollaan aika innostuneita. Haikeaa, että tätä lystiä kestää vain kuukauden. Onneksi sen jälkeen voi jännittää ensi-iltaa.
Nyt täällä on jotain, mistä vasta voikin olla innoissaan. Nimittäin tämä Napapiirin sankarit. Mahtavaa! Eilen kylänraittia valaisi järjettömän iso lamppu (se oli nosturin nokassa). Tänään täällä pörrää kopteri. Ja elokuvatyypit ovat mukana Ylläksen avajaisissa ensi viikon viikonloppuna. Harmi, ettei niitä varmaan saa matkaan laskemaan SM-alamäkikelkkailuja (katkenneita käsiä ei suvaita varmaan).
Nähtyäni vilaukselta joitakin juttuja, joita ilmeisesti elokuvassa vilahtaa, mietin, mitähän ihmettä tästä tulee - lappikliseitä? Mutta ehkä ei kuitenkaan. Tänään haastattelin hetken ohjaajaa, eikä ainakaan tullut sellaista oloa, että tässä revittäisiin vitsiä vaikka puun kuoresta, jos ei muusta irtoa.
Jotenkin se on hupaisaa, miten elokuvan tekoon liittyy mahdottoman paljon glamuuria. Se on jotain aika salaperäistä ja jännää. Ja vaikka toimittajien pitäisi ehkä olla ammattikyynikoita, niin kyllä täälläkin ollaan aika innostuneita. Haikeaa, että tätä lystiä kestää vain kuukauden. Onneksi sen jälkeen voi jännittää ensi-iltaa.
torstai 5. marraskuuta 2009
Verkoilla
Olen tällä viikolla tehnyt verkko-ostoksia. Ostin miehelle vähän (reilun kaupan luomupuuvillaisia) alusvaatteita ja koiralle pannan. Molemmat kyllä menivät kertaalleen vaihtoon, mutta tällä kertaa olin asiaan varautunut, eikä se tuntunut pahalta. Päinvastoin sain molemmista nettikaupoista hyvää palvelua.
Täällä on hirmuisen helppo eksyä ostamaan asioita netistä. Kone on auki silloin kun haluaa, ja verkkokauppoja löytyy Suomesta pilvin pimein.Onneksi olen suurinpiirtein saanut pidettyä tekemäni periaatelupauksen: jos jotakin löytyy täältä suunnilleen kohtuulliseen hintaan, ostan sen enkä halvempaa muualta. Paikallista pitää tukea, jos on siihen mahdollisuus. Siksipä olen jo päässäni alkanut miettiä, mitä joululahjoja täältä löydän (kirjoja, viiniä, pakolliset suklaat, jonkin verran paikallisia käsitöitä, jonkin verran lappilaisia herkkuja, ehkä kynttilöitä, mahdollisesti leluja).
Jos tuotteella on menekkiä, sen hintaa saadaan kenties vähitellen alas, tai ainakin se pysyy valikoimissa. Yksi ystävä herätti minut sen tajuamaan, kun oli puhetta luomutomaateista (tomaattien ostaminen talvella = ei ekoteko). Hän nimittäin ostaa niitä, jotta eivät katoaisi valikoimista. Se on aika tärkeä pointti. Minä ravaan aina välillä useammassa kaupassa, jotta saisin haluamani tuotteet. Toisesta saa hyvät pisteet, mutta siellä on huonot valikoimat, toisessa on kohtuullisen hyvät valikoimat, mutta huonot pisteet. Kolmannessa on sen merkkistä jäätelöä, jota ei taida muissa ollakaan. Sieltä yritän seuraavaksi metsästää suomalaista juoksevaa hunajaa, jota en ole muista kaupoista löytänyt (tavallista on). Hullun hommaa, mutta kun on itsepäinen, niin semmoista se on.
Aina välillä käyn ihailemassa naapurikaupan ikkunaa. Siellä on minusta ihania kenkiä. Kun keksin, mitä niistä oikeasti käyttäisin, ryntään joku päivä ostoksille. Vielä kun Ulla ottaisi myyntiin reilun kaupan luomupuuvillasta valmistettuja vaatteita, olisin lopullisesti tyytyväinen elämääni täällä.
Yksi hauska puoli verkko-ostoksissa on. Tällä viikolla sain ensin tiistaina paketin (koiran panta). Se oli väärää kokoa, joten laitoin vaihtoon keskiviikkona. Keskiviikkona tulivat alusvaatteet. Ne olivat vahingossa naisten alusvaatteita, joten taas menevät vaihtoon. Huomenna tulevat luultavasti ainakin oikeat alushousut (laittavat minulle ensin oikeat tilalle ja matkassa palautuskuoren - luottoihmisiä!) ja viimeistään maanantaina uusi panta. Olen siis saanut koko viikoksi jännitystä kahdesta pienestä ostoksesta. Loistohomma!
Täällä on hirmuisen helppo eksyä ostamaan asioita netistä. Kone on auki silloin kun haluaa, ja verkkokauppoja löytyy Suomesta pilvin pimein.Onneksi olen suurinpiirtein saanut pidettyä tekemäni periaatelupauksen: jos jotakin löytyy täältä suunnilleen kohtuulliseen hintaan, ostan sen enkä halvempaa muualta. Paikallista pitää tukea, jos on siihen mahdollisuus. Siksipä olen jo päässäni alkanut miettiä, mitä joululahjoja täältä löydän (kirjoja, viiniä, pakolliset suklaat, jonkin verran paikallisia käsitöitä, jonkin verran lappilaisia herkkuja, ehkä kynttilöitä, mahdollisesti leluja).
Jos tuotteella on menekkiä, sen hintaa saadaan kenties vähitellen alas, tai ainakin se pysyy valikoimissa. Yksi ystävä herätti minut sen tajuamaan, kun oli puhetta luomutomaateista (tomaattien ostaminen talvella = ei ekoteko). Hän nimittäin ostaa niitä, jotta eivät katoaisi valikoimista. Se on aika tärkeä pointti. Minä ravaan aina välillä useammassa kaupassa, jotta saisin haluamani tuotteet. Toisesta saa hyvät pisteet, mutta siellä on huonot valikoimat, toisessa on kohtuullisen hyvät valikoimat, mutta huonot pisteet. Kolmannessa on sen merkkistä jäätelöä, jota ei taida muissa ollakaan. Sieltä yritän seuraavaksi metsästää suomalaista juoksevaa hunajaa, jota en ole muista kaupoista löytänyt (tavallista on). Hullun hommaa, mutta kun on itsepäinen, niin semmoista se on.
Aina välillä käyn ihailemassa naapurikaupan ikkunaa. Siellä on minusta ihania kenkiä. Kun keksin, mitä niistä oikeasti käyttäisin, ryntään joku päivä ostoksille. Vielä kun Ulla ottaisi myyntiin reilun kaupan luomupuuvillasta valmistettuja vaatteita, olisin lopullisesti tyytyväinen elämääni täällä.
Yksi hauska puoli verkko-ostoksissa on. Tällä viikolla sain ensin tiistaina paketin (koiran panta). Se oli väärää kokoa, joten laitoin vaihtoon keskiviikkona. Keskiviikkona tulivat alusvaatteet. Ne olivat vahingossa naisten alusvaatteita, joten taas menevät vaihtoon. Huomenna tulevat luultavasti ainakin oikeat alushousut (laittavat minulle ensin oikeat tilalle ja matkassa palautuskuoren - luottoihmisiä!) ja viimeistään maanantaina uusi panta. Olen siis saanut koko viikoksi jännitystä kahdesta pienestä ostoksesta. Loistohomma!
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Syysväsymyrskyn kourissa
Muistinkohan edes mainita, että olen jo asunut täällä yli vuoden (tai kuinka monta kertaa sen mainitsin jo)? Viime syyskuun lopussa pöristelimme tänne auto hillittömän täynnä, ja silti olin unohtanut pakata olennaisen (that's me!). Viime syksynä lumi tuli näihin aikoihin. Nyt sitä on ollut jo monta viikkoa. Tekee mieli vähän kehua muille. Tosin ei tule ajatelleeksi, että muualla Suomessa räpistellään vielä synkissä syksysateissa, kun täällä ovat jo aikaa sitten olleet ensimmäiset pakkaset ja ensimmäinen lumisadekin. Kun vielä tulisi sen verran, että saisi hiihtää tässä kirkonkylälläkin. Ei minun tule lähdettyä Ylläkselle, en ole vielä niin intohimoinen hiihtäjä.
Täällä ollessa olen monesti miettinyt, voiko ihminen olla yhtä aikaa onnellinen ja onneton. Tai siis, silloinkin, kun tuntee olonsa alakuloiseksi, on kuitenkin onnellinen olo. Sellainen, että on oikeassa paikassa ja oikeiden ihmisten kanssa. On aika kummallista, miten sattumalta voi löytää itsensä sieltä, missä pitäisi ollakin.
Viimeinen kuukausi tuntuu suhahtaneen ohi hirmuisessa kiireessä. Valo vähenee, ja minua taitaa painaa syysväsymys. Se iski viime vuonnakin. Yleensä syksyni taitavatkin olla tällaisia: ensin saan armottoman tarmonpuuskan, sitten iskee hillitön väsymys ja alakulo (tai stressi). Kuulin, että kalanmaksaöljy auttaa, mutta enpä vain muistanut ottaa sitäkään kapselia.
Onneksi on takuuvarma syyslääke. Ystävät! Minusta tuntuu, että olen rikkaampi kuin koskaan ennen.:)
Täällä ollessa olen monesti miettinyt, voiko ihminen olla yhtä aikaa onnellinen ja onneton. Tai siis, silloinkin, kun tuntee olonsa alakuloiseksi, on kuitenkin onnellinen olo. Sellainen, että on oikeassa paikassa ja oikeiden ihmisten kanssa. On aika kummallista, miten sattumalta voi löytää itsensä sieltä, missä pitäisi ollakin.
Viimeinen kuukausi tuntuu suhahtaneen ohi hirmuisessa kiireessä. Valo vähenee, ja minua taitaa painaa syysväsymys. Se iski viime vuonnakin. Yleensä syksyni taitavatkin olla tällaisia: ensin saan armottoman tarmonpuuskan, sitten iskee hillitön väsymys ja alakulo (tai stressi). Kuulin, että kalanmaksaöljy auttaa, mutta enpä vain muistanut ottaa sitäkään kapselia.
Onneksi on takuuvarma syyslääke. Ystävät! Minusta tuntuu, että olen rikkaampi kuin koskaan ennen.:)
torstai 15. lokakuuta 2009
Pilvi taivaanrannassa
Heitänpä suoraan kunnallispolitiikasta ilmastonmuutokseen. Tänään on jonkinlainen bloggaajat ilmastonmuutosta vastaan -päivä. Ajatuksena on, että bloggaajat pohtisivat jotenkin omasta näkökulmastaan muutosta. Olen vähän viime hetkillä mukana, mutta josko se herättäisi jonkun kuitenkin.
Oikeastaan täällä asuminen on saanut minut pohtimaan paljonkin ympäristöä. Toisaalta täällä on aika turvassa turhalta kulutushysterialta, ja vieressä on upea luonto. Toisaalta ei ole yhtään niin helppo tehdä ekologisia valintoja. Ajattelen joka päivä, kuinka järjetöntä on heittää bioroskia kaatopaikkajätteen sekaan. Ystäväni komposti valitettavasti jäi talviteloille, joten olen taas siirtänyt biojätteeni kaatopaikalle mätänemään ja sitä kautta luomaan metaania, joka lämmittää ilmakehää mukavasti. Kierrätyspahvista en uskalla edes unelmoida. Hiljattain vaihdoin pyykin- ja astianpesuaineet ekologisiin. Se tosin johtui siitä, että lueskelin kemikaalien vaikutuksesta ihmiseen (kemikaalit aiheuttavat mm. hedelmättömyyttä ja syöpää, ja niitä on monenmoisissa aineissa, ruoasta lähtien).
Olisi hienoa, että osaisi itse yksityisenä ihmisenä vaikuttaa. Kaupungissa se on paljon helpompaa. Ensinäkin on enemmän infraa, joka mahdollistaa asiat, ja toiseksi on ehkä jollakin tavalla myönteisenmpi asenneilmasto.Vihreys ei välttämättä ole hörhöyttä (toivottavasti). Täällä toisaalta rakastetaan luontoa, mutta toisaalta vastustetaan asioita, jotka eivät ole perinteisiä, joita ei ole tehty ennen.
On hassua, kuinka täällä on helppo pistää silmät kiinni ja olla näkemättä mahdollisia uhkia. Jollakin tavalla tämä on lintukoto. Sanovat, että eihän se tänne, kyllä täälä on talvet vielä niin kuin ennen. Niinhän ne varmaankin vielä ovat, melkein. Mutta entä viidenkymmenen vuoden päästä? Millainen maailma meillä on jättää lapsille?
En tosin aio pelätä tulevaisuutta. Silloin pistää helposti korvat tukkoon. Täälläkin sille voi tehdä jotain. Vaikka kompostin, jos ei muuta.
Oikeastaan täällä asuminen on saanut minut pohtimaan paljonkin ympäristöä. Toisaalta täällä on aika turvassa turhalta kulutushysterialta, ja vieressä on upea luonto. Toisaalta ei ole yhtään niin helppo tehdä ekologisia valintoja. Ajattelen joka päivä, kuinka järjetöntä on heittää bioroskia kaatopaikkajätteen sekaan. Ystäväni komposti valitettavasti jäi talviteloille, joten olen taas siirtänyt biojätteeni kaatopaikalle mätänemään ja sitä kautta luomaan metaania, joka lämmittää ilmakehää mukavasti. Kierrätyspahvista en uskalla edes unelmoida. Hiljattain vaihdoin pyykin- ja astianpesuaineet ekologisiin. Se tosin johtui siitä, että lueskelin kemikaalien vaikutuksesta ihmiseen (kemikaalit aiheuttavat mm. hedelmättömyyttä ja syöpää, ja niitä on monenmoisissa aineissa, ruoasta lähtien).
Olisi hienoa, että osaisi itse yksityisenä ihmisenä vaikuttaa. Kaupungissa se on paljon helpompaa. Ensinäkin on enemmän infraa, joka mahdollistaa asiat, ja toiseksi on ehkä jollakin tavalla myönteisenmpi asenneilmasto.Vihreys ei välttämättä ole hörhöyttä (toivottavasti). Täällä toisaalta rakastetaan luontoa, mutta toisaalta vastustetaan asioita, jotka eivät ole perinteisiä, joita ei ole tehty ennen.
On hassua, kuinka täällä on helppo pistää silmät kiinni ja olla näkemättä mahdollisia uhkia. Jollakin tavalla tämä on lintukoto. Sanovat, että eihän se tänne, kyllä täälä on talvet vielä niin kuin ennen. Niinhän ne varmaankin vielä ovat, melkein. Mutta entä viidenkymmenen vuoden päästä? Millainen maailma meillä on jättää lapsille?
En tosin aio pelätä tulevaisuutta. Silloin pistää helposti korvat tukkoon. Täälläkin sille voi tehdä jotain. Vaikka kompostin, jos ei muuta.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Johtopäätöksiä
Tätä naputtaessani Kolarin kunnanhallitus on varmaankin jo saanut kokouksensa päätökseen. Tänään olikin mielenkiintoinen asia käsiteltävänä: sivistystoimen johtosääntö, josta Reijo Puranen teki keväällä aloitteen. Tiedustelujen jälkeen se kuulemma löytyi pöytälaatikosta ja pääsi vihdoin kunnanhallituksen käsittelyyn. Aloitteen pääsisältö on, että osa johtavan rehtorin valtuuksista pitäisi siirtää sivistyslautakunnalle. Esittelijä, kunnanjohtaja on ehdottanut, ettei näin tehdä.
Huomenna ryntään heti aamusta kunnan kotisivuilla tutkimaan, mitä hallitus päätti. Tosin jos äänet jakautuvat kuten tilatyöryhmän raportin suhteen, päätöksenä on olla tekemättä mitään. Jos jotakin veikkaisin, niin äänestykseen meni, ja Tiensuu, Koberg et Keskitalo äänestivät käytännön jatkamista ennallaan, kenties myös Pääkkölä ja Haavikko/varamies Kumpula. Vastaan olivat Möykkynen ja Kaulanen. Mutta jos esimerkiksi Koberg tai Keskitalo olikin pois kokouksesta, vääntö oli tiukempi.
Tämä on tietysti vain valistunut arvaus (jonka tueksi olen saanut paikallistuntemusta kokeneimmilta).
Niin tai näin, Kolarin kunnallisdemokratiassa eletään sivistystoimen suhteen erittäin mielenkiintoisia aikoja. Jollakin tavalla myös surullisia, sillä minusta Kolarin kouluelämällä ei juuri nyt ole erityisen paljon ylpeyden aiheita.
Yhtenäinen ja oppilaita aktiivisiksi omilla aivoillaan ajatteleviksi kansalaisiksi kasvattava koululaitos. Siinä tavoite, mutta mikä sitten on todellisuus?
Huomenna ryntään heti aamusta kunnan kotisivuilla tutkimaan, mitä hallitus päätti. Tosin jos äänet jakautuvat kuten tilatyöryhmän raportin suhteen, päätöksenä on olla tekemättä mitään. Jos jotakin veikkaisin, niin äänestykseen meni, ja Tiensuu, Koberg et Keskitalo äänestivät käytännön jatkamista ennallaan, kenties myös Pääkkölä ja Haavikko/varamies Kumpula. Vastaan olivat Möykkynen ja Kaulanen. Mutta jos esimerkiksi Koberg tai Keskitalo olikin pois kokouksesta, vääntö oli tiukempi.
Tämä on tietysti vain valistunut arvaus (jonka tueksi olen saanut paikallistuntemusta kokeneimmilta).
Niin tai näin, Kolarin kunnallisdemokratiassa eletään sivistystoimen suhteen erittäin mielenkiintoisia aikoja. Jollakin tavalla myös surullisia, sillä minusta Kolarin kouluelämällä ei juuri nyt ole erityisen paljon ylpeyden aiheita.
Yhtenäinen ja oppilaita aktiivisiksi omilla aivoillaan ajatteleviksi kansalaisiksi kasvattava koululaitos. Siinä tavoite, mutta mikä sitten on todellisuus?
tiistai 6. lokakuuta 2009
Madonreikä korvien välissä
Pää on jotenkin tyhjä kaikista asioista. Töissä tapahtuu paljon, ja harrastusrintamallakin on vilkasta. Ei ehdi kehittää ajatuksia blogattavaksi. Tänään kylätoimikunnan kokouksessa tuli kyllä innostunut olo. Meitä ei ollut kovin monta paikalla, mutta kävimme läpi kyläkyselyn prototyyppiä. Se tulee lokakuun aikana jakeluun. Oli innostavaa, miten jo kysymysten miettiminen toi ihmisille niin paljon asioita mieleen. Mikä täällä on hyvin, mikä voisi olla paremmin. Se on hieno juttu.
Kyläkyselyyn liittyy tosi hauska piirre. Laitamme osan kyselyistä jakoon niin, että lähdemme kylästelemään. Kylässä voidaan sitten yhdessä täyttää kyselyä, ja niin viesti menee eteenpäin uusiin kyläpaikkoihin. Loistoajatus puhikselta!
Näillä näkymin kylätoimikunta haastaa kyläläiset myös pitkässä illassa pieneen tempaukseen, mutta siitä kerron vasta myöhemmin. Kaikenlaisia asioita on ilmassa, hyviä ja vaikeita.
Luin netin keskustelupalstalta kyselyjä, joissa joku perhe oli kiinnostunut Kolariin muuttamisesta. Hienoa! On aivan sama mille kylälle tulee uusia ihmisiä, sillä kaikkihan me siitä hyödymme tavalla tai toisella. Se toisen oma ei ole meiltä pois, vaan yhteinen ilo. Ajattelinkin, että aloitan naapurikylien kehumiskierroksen. Semmoinen olisi hyvästä, ettei tule kyräiltyä ja aina ihmeteltyä vain niitä huonoja puolia.
Muuten, kylätoimikunnalla on sähköpostiosoite. kolarinkirkonkyla@gmail.com
Sinne voi laittaa meille postia :)
Kyläkyselyyn liittyy tosi hauska piirre. Laitamme osan kyselyistä jakoon niin, että lähdemme kylästelemään. Kylässä voidaan sitten yhdessä täyttää kyselyä, ja niin viesti menee eteenpäin uusiin kyläpaikkoihin. Loistoajatus puhikselta!
Näillä näkymin kylätoimikunta haastaa kyläläiset myös pitkässä illassa pieneen tempaukseen, mutta siitä kerron vasta myöhemmin. Kaikenlaisia asioita on ilmassa, hyviä ja vaikeita.
Luin netin keskustelupalstalta kyselyjä, joissa joku perhe oli kiinnostunut Kolariin muuttamisesta. Hienoa! On aivan sama mille kylälle tulee uusia ihmisiä, sillä kaikkihan me siitä hyödymme tavalla tai toisella. Se toisen oma ei ole meiltä pois, vaan yhteinen ilo. Ajattelinkin, että aloitan naapurikylien kehumiskierroksen. Semmoinen olisi hyvästä, ettei tule kyräiltyä ja aina ihmeteltyä vain niitä huonoja puolia.
Muuten, kylätoimikunnalla on sähköpostiosoite. kolarinkirkonkyla@gmail.com
Sinne voi laittaa meille postia :)
perjantai 25. syyskuuta 2009
Salaisuuden verho ja niin pois päin
Pitkän tauon jälkeen taas sorvin ääressä. Tällä kertaa saatte kiittää facebookia, jonne en nyt pääse. Osittain tauko on flunssan syytä, osittain varmasti sen, että lupasin kertoa, missä käyn sienessä. No niin, siis Sieppijärven Laestadius-polulla. Se on loistava, loistava sienipaikka! Huh. Nyt se on sanottu, eikä edes tunnu kovin suurta kipeyttä sydänalassa. Jonkin aikaa piti kuitenkin prosessoida asiaa. Siltä varalta, että joku muu vaikka kävisi sienessä (näinkö se marjapaikkakuumekin alkaa?) oman kylänsä yhteisellä ulkoilupolulla :)
Sienestys on hetkeen mahdutettu ikuisuus. Todellista terapiaa. Mutta ilmeisesti sienestys ei täällä ole kovin suosittu harrastus? Sydän vuosi verta katsellessani niitä Laestadius-polulle mädäntyneitä jättiherkkutatteja. Kotonani ne eivät olisi ikinä ehtineet niin suuriksi ja onnettomiksi. Onneksi siellä oli jokunen vielä syömäkelpoinenkin (ja joku muukin oli sentään käynyt poimimassa). Kolmella eri reissulla on nyt käyty Sieppijärvellä sienessä, ja tulos on ollut aina yhtä ihastuttava. Sitten iski säilöntäväsymys. Pakkasessa on nyt iso kasa kiehautettuja tatteja. Niillä pärjää pitkälle!
Olen tauon aikana ehtinyt ihmetellä monenlaisia blogeja. Blogimaailmaan sukeltaminen on ällistyttävää. Ihmisten interaktiivisuus ja tiedonjano on nykyisin blogistikoitu. Tieto on nykyisin blogeissa, mikä on toisaalta hienoa (siellä on melkoisia asiantuntijoita ja kriittistä tiedonjanoa), mutta toisaalta myös huolestuttavaa, koska blogi on kuitenkin jonkinlainen päiväkirjanen, jota ihmiset pitävät joskus liiankin kanssa totena. Onneksi omassani ei anneta elämänohjeita. Jos annettaisiin, ne olisivat muotoa Syö kaurapuuroa. Jäätelö päivässä pitää lääkärin loitolla. Koirankarvat ovat, mutta minä olen niistä huolimatta. (Perjantai-illat ja Led Zeppelin ovat vaarallinen blogiyhdistelmä).
Pari seuraamaani blogia keskittyy ekoasioihin, ja siitä aloinkin pohtia luomu- tai lähiruokaa. Tämä on varmasti paikallisille melko itsestäänselvä juttu, mutta minulle ei. Keitä ovat ne lähiseutujen viljelijät/leipojat/metsästäjät/kalastajat, joita voisi nykäistä hihasta ja kysäistä esimerkiksi kalaa tai omassa pellossa kasvatettuja porkkanoita.
Sienestys on hetkeen mahdutettu ikuisuus. Todellista terapiaa. Mutta ilmeisesti sienestys ei täällä ole kovin suosittu harrastus? Sydän vuosi verta katsellessani niitä Laestadius-polulle mädäntyneitä jättiherkkutatteja. Kotonani ne eivät olisi ikinä ehtineet niin suuriksi ja onnettomiksi. Onneksi siellä oli jokunen vielä syömäkelpoinenkin (ja joku muukin oli sentään käynyt poimimassa). Kolmella eri reissulla on nyt käyty Sieppijärvellä sienessä, ja tulos on ollut aina yhtä ihastuttava. Sitten iski säilöntäväsymys. Pakkasessa on nyt iso kasa kiehautettuja tatteja. Niillä pärjää pitkälle!
Olen tauon aikana ehtinyt ihmetellä monenlaisia blogeja. Blogimaailmaan sukeltaminen on ällistyttävää. Ihmisten interaktiivisuus ja tiedonjano on nykyisin blogistikoitu. Tieto on nykyisin blogeissa, mikä on toisaalta hienoa (siellä on melkoisia asiantuntijoita ja kriittistä tiedonjanoa), mutta toisaalta myös huolestuttavaa, koska blogi on kuitenkin jonkinlainen päiväkirjanen, jota ihmiset pitävät joskus liiankin kanssa totena. Onneksi omassani ei anneta elämänohjeita. Jos annettaisiin, ne olisivat muotoa Syö kaurapuuroa. Jäätelö päivässä pitää lääkärin loitolla. Koirankarvat ovat, mutta minä olen niistä huolimatta. (Perjantai-illat ja Led Zeppelin ovat vaarallinen blogiyhdistelmä).
Pari seuraamaani blogia keskittyy ekoasioihin, ja siitä aloinkin pohtia luomu- tai lähiruokaa. Tämä on varmasti paikallisille melko itsestäänselvä juttu, mutta minulle ei. Keitä ovat ne lähiseutujen viljelijät/leipojat/metsästäjät/kalastajat, joita voisi nykäistä hihasta ja kysäistä esimerkiksi kalaa tai omassa pellossa kasvatettuja porkkanoita.
torstai 10. syyskuuta 2009
Tuleekohan ähky?
Kansalaisopiston ohjelman alkaminen on varma syksyn merkki. Olen onnistunut ilmoittamaan itseni ainakin kahdelle kurssille, jotka toteutuvat ja ovat varmaan jo täynnäkin. Ja sitten, ehkä, uskaltaudun sunnuntaina koelaulamaan.
Olen tainnut ehdottaa kolmen kuukauden aikana ainakin viittä kurssia, joille kaikille yritän tietysti värvätä lähiympäristöni, jos ne toteutuvat. Niinpä kaikki ystävät täällä alkavatkin ollayliharrastettuja :) Johtopäätös: tarvitaan lisää ystäviä.
Kun ilmoittautumislomakkeet ensin ilmaantuivat nettiin viikko pari sitten, innostuksissani laittauduin kamppailu- jaseikkailukurssille. Nimi oli kertakaikkisen kutsuva! Se olikin sitten 6–8-vuotiaille tarkoitettu juttu. Olin jo ehtinyt haaveilla, mitä kaikkea kurssilla keksitään, vaikka vuorikiipeilyä. Harmi, sillä olisipa loistava semmoinen tätiversio seikkailukurssista (ehkä ehdotan sitäkin kansalaisopistolle vielä!).
Koska syksy tuo mukanaan paljon harrastuksia muutenkin, pitää olla vähän varovainen, ettei ahmi liikaa. Graduni on edelleen hyvin hitaasti virtaavassa jamassa. Kesällä eräs haastattelemani opettaja tuumasi (kylätoiminnasta, joka sekin on omalla tavallaan harrastus), että yleensä uudet ihmiset jaksavat pari vuotta, mutta väsyvät sitten. Se oli tärkeä kommentti, jota yritän pitää mielessä, kun intoa tulee liikaa. Ahmimalla saa vain mahansa kipeäksi (joskin myös tyytyväisen olon hetkeksi).
Silti on kiva, että ensi viikolla taas kylätoimikunnan hallitus kokoontuu ja alkaa tosissaan miettiä meille uusia metkuja. Kehittämistä tämä kirkonkylä kaipaa, mutta millaista? Mitähän ihmiset tänne oikein haluaisivat, ja mitä täällä jo on? (minulle voi muuten laittaa kommentteja tästä)
Tämä on varmaan isoimpia kyliä, mutta silti ihmisiä näkee aika vähän touhuamassa kyläasioissa.
Kai tätä kirkonkylää vaivaa se, että kaikki ovat tulleet muualta: kyliltä, tai junan matkassa ympäri Suomea. Silloin täytyy erikseen rakentaa yhteisö, kun sitä ei ole sukujuurien punoksissa.
ps. Ekat sienet poimittu. Tatit menivät pakkaseen, rouskuista tein etikkasäilykkeitä.. toivottavasti onnistuvat, kun tämä oli semmoinen kokeilu.
Olen tainnut ehdottaa kolmen kuukauden aikana ainakin viittä kurssia, joille kaikille yritän tietysti värvätä lähiympäristöni, jos ne toteutuvat. Niinpä kaikki ystävät täällä alkavatkin ollayliharrastettuja :) Johtopäätös: tarvitaan lisää ystäviä.
Kun ilmoittautumislomakkeet ensin ilmaantuivat nettiin viikko pari sitten, innostuksissani laittauduin kamppailu- jaseikkailukurssille. Nimi oli kertakaikkisen kutsuva! Se olikin sitten 6–8-vuotiaille tarkoitettu juttu. Olin jo ehtinyt haaveilla, mitä kaikkea kurssilla keksitään, vaikka vuorikiipeilyä. Harmi, sillä olisipa loistava semmoinen tätiversio seikkailukurssista (ehkä ehdotan sitäkin kansalaisopistolle vielä!).
Koska syksy tuo mukanaan paljon harrastuksia muutenkin, pitää olla vähän varovainen, ettei ahmi liikaa. Graduni on edelleen hyvin hitaasti virtaavassa jamassa. Kesällä eräs haastattelemani opettaja tuumasi (kylätoiminnasta, joka sekin on omalla tavallaan harrastus), että yleensä uudet ihmiset jaksavat pari vuotta, mutta väsyvät sitten. Se oli tärkeä kommentti, jota yritän pitää mielessä, kun intoa tulee liikaa. Ahmimalla saa vain mahansa kipeäksi (joskin myös tyytyväisen olon hetkeksi).
Silti on kiva, että ensi viikolla taas kylätoimikunnan hallitus kokoontuu ja alkaa tosissaan miettiä meille uusia metkuja. Kehittämistä tämä kirkonkylä kaipaa, mutta millaista? Mitähän ihmiset tänne oikein haluaisivat, ja mitä täällä jo on? (minulle voi muuten laittaa kommentteja tästä)
Tämä on varmaan isoimpia kyliä, mutta silti ihmisiä näkee aika vähän touhuamassa kyläasioissa.
Kai tätä kirkonkylää vaivaa se, että kaikki ovat tulleet muualta: kyliltä, tai junan matkassa ympäri Suomea. Silloin täytyy erikseen rakentaa yhteisö, kun sitä ei ole sukujuurien punoksissa.
ps. Ekat sienet poimittu. Tatit menivät pakkaseen, rouskuista tein etikkasäilykkeitä.. toivottavasti onnistuvat, kun tämä oli semmoinen kokeilu.
torstai 27. elokuuta 2009
Makumatka pohjoiseen
Olen tässä lähdössä ruokamatkalle Hettaan. Koska hyvät suunnitelmat muuttuvat aina, jää Pallas vielä valloittamatta ja kiertelemme Ounastunturin maastoissa viikonlopun. Jos kaikki menee niin kuin pitää, reissua kertyy 50-60 kilometriä. Meillä on miljoona kiloa ruokaa, tai ainakin siltä se tuntuu. Sitten, kun alkaa laskemaan, niin ehkä sitä on juuri tarpeeksi. Mies on sitä mieltä, että vähän niukastikin. Minusta kyllä on jo vähän hämäävää, jos matkaan on lähdössä possun ulkofilee nuotiolla paistettavaksi. Ja makkaraakin on kuulemma otettava (vaikka se pitää syödä pian pois, kun ei säily hyvin), ja juustoa, ja vaikka mitä. Olenkin ehkä sitten se maailman ainoa patikalla kävijä, joka on reissulla lihonut.
Eilen harjoittelin yhtä retkeilijän tärkeää taitoa. Vuoleskelin puukolla kuivalihaa ja join päälle kulauksen hyvää viskiä. Jos se maistui hyvältä keskustakaksion keittiössä, niin arvatenkin vielä paremmalta iltanuotiolla erämaassa. Ruotsin kaupasta saa kuulemma parhaat kuivalihat (jos ei siis tee itse. Olen maistanut Jounin tekemää kuivalihaa, ja se vasta jotain olikin). Sieltä saa myös kaikenlaista ekoa, mikä on hyvä juttu. Puoli litraa luomumansikkamehutiivistettä maksoi kolmisen euroa ja on tavattoman hyvää. En kuolemaksenikaan aio laskea kyseisen aineen litrahintaa, koska pidin pulloa halpana.
Kun pakkaa retkelle, alkaa ihmetellä, kuinka paljon roskaa pakkauksista kertyykään. Minua painaa edelleen se, ettei Kolarissa ole mahdollista lajitella (jos ei siis ole kompostia) biojätteitä. Luin juuri vähän aikaa sitten kirjan kasvihuonepäästöistä, ja biojäte on yksi suurimmista, ja etenkin yksi turhimmista, yksilön aiheuttamista päästöistä. Minkään muun jätteen kierrättäminen pois kaatopaikalta ei vähennä yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, jos oikein muistan. Hullua. Onneksi ystävä ehdotti, että voisin tuoda biojätteet heille kompostiin.
Eilen harjoittelin yhtä retkeilijän tärkeää taitoa. Vuoleskelin puukolla kuivalihaa ja join päälle kulauksen hyvää viskiä. Jos se maistui hyvältä keskustakaksion keittiössä, niin arvatenkin vielä paremmalta iltanuotiolla erämaassa. Ruotsin kaupasta saa kuulemma parhaat kuivalihat (jos ei siis tee itse. Olen maistanut Jounin tekemää kuivalihaa, ja se vasta jotain olikin). Sieltä saa myös kaikenlaista ekoa, mikä on hyvä juttu. Puoli litraa luomumansikkamehutiivistettä maksoi kolmisen euroa ja on tavattoman hyvää. En kuolemaksenikaan aio laskea kyseisen aineen litrahintaa, koska pidin pulloa halpana.
Kun pakkaa retkelle, alkaa ihmetellä, kuinka paljon roskaa pakkauksista kertyykään. Minua painaa edelleen se, ettei Kolarissa ole mahdollista lajitella (jos ei siis ole kompostia) biojätteitä. Luin juuri vähän aikaa sitten kirjan kasvihuonepäästöistä, ja biojäte on yksi suurimmista, ja etenkin yksi turhimmista, yksilön aiheuttamista päästöistä. Minkään muun jätteen kierrättäminen pois kaatopaikalta ei vähennä yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, jos oikein muistan. Hullua. Onneksi ystävä ehdotti, että voisin tuoda biojätteet heille kompostiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
